

Illalla metsänreunasta kuului lehmänkellon kalke.
”Kohta koko lauma saapui veräjälle – joukon johtaja eellimmäisenä – loppumatkan useinkin juosten tullen”, Aune Koskela muistelee pitäjähistoriikissa elämää haapavesiläisellä karjamajalla. Niitä oli Haapaveden seudulla lähes parisataa, sillä alue oli yksi Suomen karjamajavaltaisimmista.
Karjamajat olivat tavallisesti pieniä hirsitupia, jotka rakennettiin kotitilan metsäpalstoille joskus viiden, joskus jopa parinkymmenen kilometrin päähän. Jotkin majat sijaitsivat aivan syrjässä hankalien vesireittien tai kinttupolkujen takana.
Majalla lehmät lypsettiin aamuin illoin ja paikoin kolmesti vuorokaudessa. Päivät lauma kulki maastossa.
”Myöhemmin kesällä, kun ruoka alkoi lähistöltä loppua, lehmät menivät hyvinkin kauas sydänmaalle, josta tulivat vasta myöhään lypsettäviksi huhuilut kuultuaan. Sattuipa joskus, että jäivät yöksikin metsään.”
Silloin oli paimenen lähdettävä etsimään laumaansa.

Nykyihminen ajattelee lehmän maidontuottajaksi, mutta aikoinaan lehmä oli ennen kaikkea lannantuottaja. Sonta turvasi pelloilla leipäviljan kasvun. Toinen, vähäarvoisempi syy karjanpitoon oli voi. Voita myymällä saatiin taloon rahaa.
Rehu lehmille oli hankittava luonnosta, koska sitä ei vielä viljelty.
”Riittävän ravinnon löytyminen karjalle on ollut haaste esihistorian hämäristä saakka”, kertoo Turun yliopistosta arkeo-osteologi Auli Bläuer, joka on perehtynyt karjanhoidon varhaishistoriaan.
Karjamajoja tiedetään Suomesta ainakin keskiajan lopulta.
”Metsäluonto antoi energiaa, jonka ihminen hyödynsi maitona, lihana ja lantana. Metsästä löytyi metsätyypistä riippuen karjalle monenlaista syötävää, sillä lehmät syövät paljon muitakin kasveja kuin ruohoa.”
Luonnonniityt olivat parempia laitumia kuin metsät, mutta talojen ja kylien lähiniityistä tehtiin viljapeltoja. Kaukaistenkin niittyjen heinät oli usein korjattava talvirehuksi, joten myös karjamajalla niityt saatettiin aidata lehmiltä turvaan.
Suotuisimmilla seuduilla, esimerkiksi jokirannoilla, suoniityillä ja vaaranrinteillä, heinää riitti kesälläkin syötäväksi.
Talven rehupula oli silti todellinen uhka.
”Eurajoella Lavilan kartanossa lehmät olivat keväällä 1689 niin heikossa kunnossa, että ne piti kantaa laitumelle ja illalla noutaa reellä metsästä takaisin”, Bläuer kertoo.
Rehun perässä metsälaitumille ja karjamajoille lähdettiin mieluusti heti, kun ruoho alkoi vihertää.

”Hirsiseinät ja tuohimalkakatto, kuusi metriä pitkä ja kolme leveä. Sisällä porstua, asuin- ja maitokamari. Nukkumaparvi, kerrossänky ja huoneen nurkassa tulisija ja pata”, rakennuskonservaattori Erkka Pajula esittelee karjamajaa, joka on säilynyt näihin päiviin.
Maja sijaitsee Helsingissä Seurasaaren ulkomuseossa, jonka ensimmäiseksi rakennukseksi se ostettiin Maalahden ruotsinkieliseltä karjamaja-alueelta. Vuosi oli 1906.
”Maja on selvästi suunniteltu käytännölliseksi ja toimivaksi. Pieneen neliömäärään mahtuu paljon”, Pajula arvioi.
”Myös autioituneesta talosta saattoi tulla karjamaja, ja majat olivat usein eräänlaisia monitoimitiloja. Niitä käyttivät metsästäjät, kalastajat ja tervanpolttajatkin. Lopulta maja saatettiin asuttaa pysyvästi”, Auli Bläuer kertoo.
Kun metsänhakkuut lisääntyivät, karjamajoista saattoi tulla jonkinlaisia savottakämppien edeltäjiä, pohtii Erkki Laitinen kirjassa Ihminen ja metsä.
”Ne sopivat tarkoitukseen, koska tuvat oli varustettu uunilla ja koska ajohevosia voitiin pitää karjasuojissa.”
Eläinten kanssa metsämaille muuttivat naiset, koska karjanhoito kuului heidän töihinsä.
Maja-arjesta saattoi vastata kokenut, palkattu ”majamuori” tai ”kenttä-ämmi”. Yhtä hyvin sinne saatettiin passittaa talon tytär tai pappilan ”röökynä” piian tai paimenpojan kanssa.
Joskus talon uusi miniä saatettiin lähettää majalle ensimmäiseksi kesäksi eräänlaiseen työharjoitteluun. Pesti oli ”sitkeyttä kysyvää ja vaivalloista, mutta omalla laillaan viehättävää ja nautittavaa”, Hilkka Merikallio toteaa kirjassa Haapavesi ennen ja nyt.
Työtä riitti. Maito lypsettiin, ja se piti piimiä, kermoittaa ja kirnuta. Niin saatiin piimää ja voita. Juustoa ja viiliäkin tehtiin.
”Maitoastioita täytyi olla paljon. Toiset olivat joka päivä maidossa, toiset piimässä”, Merikallio kertoo. Puuastiat oli kuurattava huolella. Niitä hangattiin hiekalla ja pesimillä, jotka oli tehty kuivatuista kuusenhavuista, vaivaiskoivuista tai kanervanvarsista.
Suolattuna voi säilyi hyvin, ja se piti varastoida myöhemmin myytäväksi. Kirnupiimää vietiin leileissä pitkin kesää kotitaloon, mutta muu piimä kerättiin majalla suuriin sammioihin. Ne kuljetettiin pois vasta talvikeleillä.

Askareet eivät loppuneet maidon käsittelyyn. Lehmien lisäksi mukana oli usein lampaita ja sikoja. Talveksi oli tehtävä saunavihdat, kerättävä eläimille lehtikerput ja ihmisille marjat ja sienet. Leipomista ja käsitöitä riitti aina.
Jos lantaa ei voitu kuljettaa kotitilalle, sillä paranneltiin peltoa tai niittyä majan ympäristössä. Heinäaikaan karjamajalta käsin muonitettiin väkeä, joka tuli metsä- ja suoniittyjen korjuuseen.
Aherruksen vastapainoksi karjamaja-arki antoi luontoelämyksiä. Aamuvarhaisella käki kukkui, aurinko valaisi kukkivat niityt ja järvellä leijaili usvapilviä. Mutta pitkiä aikoja ei maisemaa voinut ihailla, sillä ”kiire oli aina”.
Kotiinpaluu koitti viimeistään mikkelinpäiväksi syyskuun lopussa. Kesä jäi muistoihin – ja lopulta historiaan. Enää ei metsänreunassa kalkata lehmänkello.
Suomessa karjamajoja on ollut ainakin 1500–1600-luvuilta lähtien, ehkä aiemminkin, sillä Ruotsista on löydetty merkkejä paimenten yöpymisestä metsässä jo pronssikaudella.
Lännessä vahvoja karjamaja-alueita olivat ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaa ja Tornionjoen laakso, idässä Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo ja Laatokan Karjala. Muualla majoja oli vähemmän.
Maanomistusolot ja tilojen tarpeet vaihtelivat. Jossakin majalle lähti vain joutokarjaa, jossakin parhaat lypsävät.
Karjamajakulttuurin kukoistuskautta oli 1800-luvun loppupuoli ja 1900-luvun alkupuoli. Joissakin paikoin majoja käytettiin vielä 1950-luvulla.
Tapa hiipui, koska peltoheinän viljely ja meijerit yleistyivät, laki rajoitti karjan päästämistä metsään, työvoima kallistui, voin hinta laski ja metsän arvo nousi.
Lähteitä ja lisätietoja:
Auli Bläuer: Voita, villaa ja vetoeläimiä (Turun yliopisto 2015)
Aune Koskela: Muistoja kesämajalta ja Hilkka Merikallio: Kadonnut karjamajamiljöö. Teoksessa Haapavesi ennen ja nyt III (Haapavesi-seura 1974)
Erkki Laitinen: Karjamajat metsien keskellä. Teoksessa Ihminen ja metsä 2 (Metsäkustannus 2012)
Asko Vilkuna: Karjan kesäsuojista ja laiduntamisesta Pohjanmaalla (Suomen muinaismuistoyhdistys 1961)
Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri (WSOY 1975)
Ann-Catrin Östman: Karjamajakäytäntö. Teoksessa Suomen maatalouden historia II (SKS 2004)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2023.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
