Kirja-arvio: Nykyhistorioitsija perustelee, miksi useimmat ihmiset ovat hyviksiä

Monet muistavat Nobel-kirjailija William Goldingin pääteoksen Kärpästen herra (1954), jossa joukko haaksirikkoutuneita teinipoikia taantui raakalaisiksi. Kirjan näkemys on, että sivistys on pintasilausta, jonka alta nopeasti paljastuu itsekäs, väkivaltainen villi.

Alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman (s. 1988) nostaa esiin tosielämän tapahtuman. Vuonna 1965 kuusi iältään 13–16-vuotiasta poikaa lähti Tyynenmeren saarelta luvattomasti ottamallaan veneellä merelle.

Matka päättyi haaksirikkoon ja rantautumiseen autiolle saarelle.

Poikien uskottiin kuolleen, muistotilaisuus pidettiin. Heidät löydettiin 15 kuukauden kuluttua alastomina ja pitkätukkaisina mutta hyvinvoivina ja sopuisina. Heillä oli sadevettä ja ruokavarastoja. He olivat pitäneet yllä vaivalla sytyttämäänsä tulta ja tehneet kuntoiluvälineitä.

Bregmanin teos sisältää vaikuttavan määrän esimerkkejä ihmisessä olevasta hyvyydestä ja sosiaalisuudesta. On tutkimuksia siitäkin, että sodissa useimmat sotilaat eivät pysty ampumaan ihmistä. Kranaatit ovat siksi helpompia.

Ihmislajissa esiintyy toki pahuutta ja psykopaatteja. Mutta useimmat tavallisista ihmisistä pystyvät pahuuteen vain, jos he uskovat tekevänsä hyvää. Natsi Adolf Eichmann uskoi loppuun asti olleensa oikean puolella, eikä katunut mitään.

Teos ruotii tarkoitushakuisia tutkimuksia, joista tehdyt tulkinnat on myöhemmin osoitettu virheellisiksi. Uutisoinnin levittämä alkuperäinen tieto on kuitenkin jäänyt elämään.

”On uuden ihmiskuvan aika”, Bregman kirjoittaa. Ihmiskuntaa on vienyt eteenpäin hyvät teot, kilttien yhteistyö. Mutta arkinen hyvä löytää harvoin uutisiin. Teos on tärkeä ajattelun herättäjä juuri nyt. Ihminen tapaa kehittyä sellaiseksi, millaisena häntä pidetään.