Kirja-arvio: Villitalo on koukuttava lastenromaani talosta, joka ottaa jalat alleen

Lapsena parasta olivat kirjat, joihin oli painettu jonkin paikan pohjapiirros tai kartta. Kun tarina vei eri paikkoihin, ne saattoi paikantaa kuvasta. Kaikkein mahtavinta oli, jos jostain löytyi salakäytävä.

Viime vuonna ilmestynyt lastenromaani Villitalo vastaa tähän tarpeeseen. Kirja kertoo jännittävästä puuhuvilasta Rapinalinnasta. Viisilapsinen Mäen perhe muuttaa siihen, kun isä saa hakemansa talonmiehen paikan.

Nopeasti käy ilmi, ettei kyseessä ole aivan tavallinen talo. Heti Mäkien ensimmäisenä yönä talo ottaa jalat alleen. Alkaa pitkä kävelyretki.

Se, minne talo asukkaitaan vie, on sivuosassa. Keskeisempää on, mitä talon sisällä tapahtuu. Jokainen kuudesta asunnosta pengotaan läpi, ja asukkaista paljastuu uusia puolia.

Me Rosvolat -kirjoista tunnetuksi tullut Siri Kolu osaa koukuttaa lukijansa. Esikoululainen kuuntelee tarinaa kiinnostuksella, ja äiti jaksaa lukea ääneen monta lyhyttä lukua kerrallaan. Sujuvasti lukeville alakouluikäisille Villitalo on omiaan itse luettavaksi.

Johanna Lumpeen kuvitus on hienoa työtä: iloinen ja paikoin kekseliäs. Sisäkansiin piirretty talon asukkaiden kuvagalleria helpottaa tapahtumien seuraamista, samoin pari sivua myöhemmin esiintyvä Rapinalinnan pohjapiirros. (Tosin piirroksen perusteella Rapinalinnassa on melkoisen monta ikkunatonta asuinhuonetta.)

Pieniä moitteita annan editointityöstä. Jotkin lauseet ovat kömpelöitä, ja tekstiin on jäänyt lukuisia pieniä kirjoitusvirheitä. Lapset eivät niitä varmaan huomaa, mutta juuri lastenkirjojen toivoisi olevan kaikkein huolellisimmin tehtyjä.