Ohjaaja Klaus Härö iskee hienossa elokuvassa Suomen historian häpeätahraan

Suomi oli toissa maailmansodassa hankalassa raossa. Saksaa piti mielistellä, mutta kuinka pitkälle siinä saattoi mennä, jottei olisi edistänyt kansanmurhaa?

Selvisimme jotakuinkin hyvin mutta emme täydellisesti. Kahdeksan maahamme pakolaisina tullutta juutalaista luovutettiin Saksaan, ja vain yksi heistä selvisi keskitysleiriltä hengissä.

Yhtään Suomen kansalaisia ei sentään luovutettu, mikä olisikin asettanut muodollisesti erillissotaa käyvän maamme outoon valoon.

Ohjaaja Klaus Härö nostaa Ei koskaan yksin -elokuvan keskushenkilöksi helsinkiläisen Abraham Stillerin (Ville Virtanen), joka ryhtyy järjestämään pakolaisille uutta elämää Suomessa juutalaisyhteisön ja etenkin monen viranomaisen harmiksi.

Monet kokevat, että vaarassa ovat suhteet Saksaan, mutta jotkut näkevät mahdollisuuden myös uranousuun pakolaisten kustannuksella.

Ville Virtanen menee hyvin sisälle Abraham Stillerin rooliin. Kuva: Andres Teiss

Elokuva perustuu löyhästi Rony Smolarin kirjoittamaan elämänkertaan Setä Stiller, josta Klaus Härö on muokannut käsikirjoituksen yhdessä Jimmy Karlssonin kanssa.

Vaikka elokuvan kehikko on pääosin totta, Härön elokuvaan täytyy suhtautua kuin fiktiiviseen tuotokseen kuuluukin – ajatuksia herättävänä draamaelokuvana.

Henkilöistä on tehty melko mustavalkoisia, joten hyvät ja pahat voi helposti laittaa lokeroihinsa. Stillerin lisäksi Hannu-Pekka Björkmanin näyttelemä Väinö Tanner kuuluu hyviksiin.

Heidän vastavoimiaan edustavat Valpon päällikköä Arno Anthonia esittävä Kari Hietalahti ja sisäministeri Horellia näyttelevä Carl-Kristian Rundman, joilta puuttuvat vain Hitler-viikset.

Kari Hietalahti esittää saksalaisia hännystelevää Valpon päällikköä Arno Anthonia. Kuva: Andres Teiss

Anthon kuvataan suorastaan nilkkimäiseksi nousukkaaksi, jota ajaa eteenpäin henkilökohtainen kosto Stillerille.

Virtanen istuu päärooliin erinomaisesti, ja eiköhän tällaisesta suorituksesta jonkinlainen pysti tule miehelle. Samaa voi sanoa elokuvasta. Tuotos on taattua Härö-laatua, ja pitää näpeissään alusta loppuun.

Janka Kollmanina nähdään itävaltalainen Naemi Latzer. Hän seuraa miestänsä keskitysleiriin. Kuva: Cata Portin

Stiller yritti tehdä hyvää, mutta kantaa lopun elämänsä syyllisyyttä, ettei voinut pelastaa ihmispoloja.

Väkisin tulee mieleen, onko ohjaaja vetämässä elokuvalla ajatuksia tähän päivään.

Maailmassa kuohuu, ja kansanmurhan tai vähintään sotarikosten tuntomerkit ovat monen mielestä täyttyneet parissakin maailmankolkassa.

Samaan aikaan pakolaispolitiikkamme on tiukentunut.

Aika on toki eri, mutta samoja piirteitä on ajassamme. Vaan eipä siitä pitkäkään ole, kun Turkki kiristi Nato-prosessin aikana Suomea ja Ruotsia vaatien kurdien palauttamisia.