Haikeana ja toisinaan hieman kadehtien seuraan sivusta kohtuullisten ja tolkun ihmisten elämää

Kun innostun jostain, heittäydyn täydellä sydämelläni mukaan. Haluan oppia kaiken, osata kaiken, saavuttaa kaiken, antaa kaiken. Oli kyseessä sitten kirjoittaminen, puutarhanhoito, keramiikka, sisustus, kiinteistövälitys, minimalismi tai vaikkapa feng shui. Ihan noin esimerkinomaisesti vaikkapa kuluneen vuoden ajalta.

Siksi joudun punnitsemaan hyvin tarkkaan, annanko innostuksen viedä. Se tulee olemaan ihan huikean antoisaa mutta samalla vaativaa. Tiedän, että muu elämä joutuu väistämättä sordiinolle kunnes uusi juttu on kokonaan integroitunut elämääni, tekemisiini, minuun. Tämän jälkeen nimittäin muu elämä päätyy onneksi myös saamapuolelle: se aiempi uusi juttu onkin nyt täydentämässä kokonaisuuden palettia.

Haikeana ja toisinaan hieman kadehtien seuraan sivusta kohtuullisten ja tolkun ihmisten elämää. Heille heittäytyminen vaikkapa jonkin alueen ruokakulttuuriin voisi tarkoittaa yhtä uutta reseptiä kokeiluun joka viikko. Ihanan järkevää!

Minulla menisi koko kyökin sisältö uusiksi. Elämääni tulvisi kymmenittäin uusia keittokirjoja ja verkkokursseja. Viettäisin satoja tunteja nettiä kaivellen. Opettelisin kielen, että voisin päästä osaamisen juurelle, keskustella ja laulaa heidän kanssaan yhdessä. Eläytyisin tuohon maahan, kulttuuriin, ihmisten historiaan, tunteisiin ja ajatuksiin niin että voisin aidosti kulkea heidän kulkuaan. Niin, ja tietysti kokata ja leipoa kuten he. Testaten, hioen, opetellen kunnes olisin saavuttanut sen, mitä halusinkin. Riittävän hyvä on joskus aika korkealla.

On tässä toinenkin haittapuoli. Sitten kun ei nappaa eikä innostus kuki, tekeminen tuntuu puulta. Kun se on nähty ja tehty, osataan ja taidetaan, miksi vaivautua tekemään samaa? Ongelmana vain on, että tietyt asiat elämässä toistuvat yhä uudelleen, päivästä ja viikosta toiseen. Siksi rakennan kieltämättä hieman hatariakin mielleyhtymiä ja ajatusten yhteenliittymiä motivaattoreiksi. Esimerkiksi vahvistan lasteni fyysistä ja henkistä hyvinvointia ja edesautan heidän eheää ja onnellista aikuisuuttaan imuroidessani eteisestä hiekka- ja neulasdyynejä.

Miltä tuntuu kävellä kultaista keskitietä? Että kuuluu ihan hyvää? Vain ihan hyvää mutta silti oikeasti ihan hyvää? Kun korkeimmat huiput eivät ole niin korkeita, että happi ei riitä ja matalimmat alhot eivät ole niin syviä, että vatsanpohja menee solmuun? En ehkä tiedä. Mutta tiedän saavani tällä heittäytymiselläni elämyksiä, aitoa oppia ja kasvun mahdollistavia kohtaamisia, paljon. Ja sivustaseuraajat loputonta viihdettä.