Kirja-arvio: Alkoholismi jättää läheisiin jälkensä, eikä heitä paranna täysin edes raitistuminen

Kun käsissä on omakohtainen teos päihdeongelmasta, kirja on lähes poikkeuksetta aiheen koskettavuuden vuoksi hyvä. Kirja ’Ei minulla ole mitään ongelmaa: Voiko alkoholistia pelastaa?’ ei valitettavasti sädehdi kielellisesti.

Aihe tulee toki ihon alle: Nelli Niemelä kertoo veljensä Aki Saariahon sairastumisesta alkoholismiin ja sen riipaisevista vaikutuksista häneen ja koko perheeseen.

Teksti on vuoropuhelua veljen ja siskon välillä, ihmissuhteiden haavoja ja alkoholismin jälkiä, joita ei edes raitistuminen täysin paranna. Sisarusten välistä vuoropuhelua seurataan elämänmittainen matka. Kirjoittajat ovat kokemusasiantuntijoita ja kasvatusalan ammattilaisia.

Tarina herättää empatiaa ja myötätuntoa. Se luo kollektiivisen siteen kaikkien meidän suomalaisten välille: tuskin on ihmistä, jota päihdeongelma lähipiirissä ei koskettaisi. Upeaa kirjassa on se, että sairastunut veli, joka on nykyisin raitistunut, on aidossa ja välittävässä dialogissa siskonsa kanssa.

Ansiokasta on myös Saariahon kritiikki päihdehoitoa kohtaan. Hän arvostelee sitä, kuinka hoitoa saadakseen on pystyttävä hallitsemaan päihteidenkäyttöään. Jos ei pysty, hoitoa ei saa. Saariahon kritiikki herättää kysymyksen, onko Suomen päihdehoito tehty vain onnistuneille, vahvoille ihmisille? Miksi muut jätetään ”heitteille”? Tällöin vastuu siirretään omaisille, joiden kuormitus kasvaa yhä raskaammaksi.

Teos olisi kuitenkin kaivannut kustannustoimittajan väliintuloa. Kieli on kankeaa, paikoin jopa puuduttavaa. Tämä johtuu siitä, että elävä kuvaus on heikkoa, mikä heikentää kirjan tunnepitoisuutta. Kehno ilmaisuvoima näkyy esimerkiksi Niemelän runossa:

”Annetaan niille toivoa / tilanne on täysin hallinnassa / Joo, oon tosi pahoillani / en tiedä mikä muhun meni / Nyt kun mä tiedän tän jutun, / ei oo mitään hätää / mä oon juomatta --”

Paljon olisi tehnyt jo se, jos Niemelän runot olisi jätetty pois. Nämä kohdat olisi voitu korvata esimerkiksi kuvilla veljen ja siskon elämän varrelta.

Sen sijaan Saariahon runot ovat värikkäämpiä. Niissä on joitain oivalluksiakin, kuten toipuvien päihdeongelmaisten rinnastaminen rakastavaan seurakuntaan. Tällä viitataan oletettavasti syvään ymmärrykseen ja vertaistukeen päihdeongelmaisten välillä.