Tuomas Kyrö: Kun vierailin Kiovassa, ilmahälytys keskeytti aterian ja salaatti juuttui kurkkuun

Kävin elokuussa Ukrainassa työmatkalla. Przemyslin asemalla Puolassa keskustelin ukrainalaisen isän ja tyttären kanssa. Isä oli noin minun ja tytär esikoiseni iässä. He olivat paenneet maaliskuussa hyökkäyksen jälkeen Berliiniin sukulaisten luo. Nyt oli edessä paluu kotiin. Omaisuus kulki kahdessa matkalaukussa, tytön selässä viulukotelo. Hän ei tiennyt, oliko konservatorio vielä toiminnassa, kuinka elämä jatkuisi. Mutta he halusivat pois toisten jaloista ja armoilta.

Isä muisti neuvostoajat, hän sanoi tunnistavansa hyökkääjän pyrkimykset. Alistamisen, vaientamisen, julmuudet ja diktatuurin. ”En ollut koskaan kertonut niistä tyttärelleni. Ajattelin, ettei hänen tarvitse tietää sellaisesta”, mies sanoi. Tai oikeastaan tytär käänsi isänsä sanat minulle. Juuri nyt hän tiesi aivan liikaa.

Toivotin heille hyvää matkaa ja kunniaa Ukrainalle. Nousin yöjunaan, matkustin 16 tuntia kohti Kiovaa.

Pääkadulle oli tuotu tuhottuja vihollistankkeja, itsenäisyyspäivä lähestyi. Lapset kiipeilivät tankkien päällä, minä söin tonnikalasalaattia ravintolan terassilla. Ilmahälytys käynnistyi. Salaatti juuttui kurkkuun.

Katsoin kuinka ihmiset reagoivat. Eivät mitenkään. Jatkoin syömistä.

Kiova oli samanaikaisesti kuin mikä tahansa miljoonakaupunki, toisaalta ihmisistä aisti ennenkokemattoman huolen ja epävarmuuden. He sopeutuivat, mutta olivat jatkuvassa hälytysvalmiudessa.

Sopeutuminen on ihmisapinan erityiskyky, jolla selviämme sodista, jääkausista, sydänsuruista, talousjärjestelmistä ja luonnontuhoista. Ei vaihtoehtoa, elämä jatkuu.

Kävin kaupungin ulkopuolella pahimmin tuhoutuissa paikoissa. Iäkkäät ihmiset korjasivat ikkunoitaan muovilla ja pahvilla. Lakaisivat teitä räjähdysjätteestä ja lasinsiruista. Tarjosivat tuntemattomille keittoa.

Luonnon voima on ihmistäkin suurempi. Kun pommi tekee reiän päällystettyyn katuun, korjaamiseen vaaditaan koneita, suunnittelija, tekijöitä, materiaalia. Nurmi lähtee kasvamaan lupaa pyytämättä.

Kun kerrostaloa on tulitettu raskailla ammuksilla, sinne ei muuteta ennen kuin kaikki on korjattu. Ikkunat, eristeet, sähköt, vesi. Mutta taimi työntyy raunioiden läpi, lintu lennähtää romahtavalle ullakolle. Vilja ja auringonkukat nousevat pellolla miinojen päälle. Kulkukoirat jatkavat jolkottamistaan ja ruoan etsimistä.

Ja mummo löytää uuden ikkunan tuhoutuneen tilalle.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, joka viettää paljon aikaa maalla Orimattilassa.