Muistoja marjametsän mättäiltä: ”Puolukat survottiin aittaan suureen puolukkakorvoon, eli puiseen tiinuun"

MT julkaisee kesän mittaan verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun satoa. Kilpailussa kerätiin kaikenikäisten ihmisten marjastustarinoita ja -muistoja ympäri Suomea.

Marjatarinakilpailun voittajat julkaistiin kesäkuussa.

Kilpailussa kunniamaininnan sai Eila Sormusen runo ja tarina ”Muistojen marjaretki”

Muistojen marjaretki

Pois nopeasti kesän aika kulkee,

on sato kaikkialla joutumassa.

Ja syksy luonnon sylihinsä sulkee,

ihmiset kiireissänsä hyörimässä.

Metsässä kypsyy marjat, nousee sienet.

Kun ehtisi nyt mennä marjamaille,

saalihit ei varmaan oisi pienet,

ei mustikoita,puolukoita jäisi vaille.

Saappaani vedän jalkaan, korin nappaan mukaan,

on metsän antimet mun mielessäin.

Kun muut ei kiireiltänsä jouda kukaan,

mä kotimetsään suunnistelen näin.

Helposti kohta tutun polun löydän,

on askel kevyt reipas mennessäin.

Kuin joku kattanut ois juhlapöydän,

niin runsaat herkut näen edessäin.

Mä metsiköissä yksin olla tykkään,

saa ajatukset kiertää latuaan.

Pois huolet, harmit mielestäni lykkään

ja syvän rauhan mieli siellä saa.

Poiminta marjojen on hauskaa aivan,

koppani pian on jo "hyvillään".

Hetkeksi unohdan mä työn ja vaivan,

kuullessain suuren metsän huminaa.

Mä kumarasta nousen, selkää suoristan,

hyminä soiton latvuksissa puiden.

Hetkeksi kannon päähän istahdan,

ei onnellisempi voi olla olo muiden.

Katseeni nostan, katson ikihonkaa,

on päivän sääkin ihaninta poutaa.

Puun latva tavoittelee pilven lonkaa

mi kuulakkaalla sinitaivaal` soutaa.

Suur` onnentunne tulvahtaapi rintaan,

kun hetken kauneuden tajuan.

Käy väristys niin kumma pitkin pintaa,

ja sydän pakahtua melkein on.

Jos siivet ois, vois` lentää taivaan sineen

ja kultapilvet siellä tavoittais.

Kauneuden kaipuu, toiveet unelmineen

siel` ehkä täyttymyksen sais.

Ei monta elos´ vertaista tään hetken,

min metsän helmassa mä viettää sain.

Mielessä säilyy muisto marjaretken,

kun aika kiirein rientää eteenpäin.

Nyt kädet ristin, kiitän Taivaan Isää,

kun antoi meille tämän kauniin maan,

ja joka vuosi lahjojansa lisää,

lapsensa saavat aina uudestaan.

Kuin unesta mä mietteitäni herään.

Lähestyy aurinkokin taivaanrantaa.

Mä nousen, kopan mukahani kerään,

on aika saalihinsa kotiin kantaa.

Vaik väsymys nyt painaa, selkää särkee,

kun marjat ahkerasti koriin poimin.

On metsän antimet ja rauha mulle tärkee.

Taas huomenna mä jatkan uusin voimin.

Tämä marjaretken muisteluruno syntyi vuosikymmeniä sitten. Se kertoo 1950-luvulta, kun olin parikymppinen nuori, silloisen Kuusjärven, nykyisen Outokummun ,Viuruniemen kylän runsailta marjamailta.

Usein astianani oli kymmenen litran pärekori. Joskus mättäikössä pyllähdin nurin. Marjakori piti kuitenkin pitää pystyssä, kävi muuten miten tahansa.

Astian täytyttyä vein marjat kotiin äidille puhdistettavaksi. Jos oli tuulta tarpeeksi, marjat tuullettiin pihamaalla lakanan päällä, roskat vei tuuli mennessään. Puolukat survottiin aittaan suureen puolukkakorvoon, eli puiseen tiinuun. Siitä sitten talvella kävimme puukon kanssa vuolemassa jäistä hilloa ruuanlaittotarpeisiin.

Metsän antimien keruu on ollut minun elämässäni hyvin tärkeä asia koko ikäni. Lapsesta saakka on kerätty marjoja ja sieniä ruuan jatkoksi perheelle. Ensin äidin ja sisarusten kanssa, kun alkoi olla kynnelle kykenevä, ja sitten oman perheen kanssa. Nykyisin 86-vuotiaana vauhti on hidastunut, eikä jalka enää meinaa metsässä nousta risun yli. Marjakuume on vielä kuitenkin jokasyksyinen tauti.

Eila Sormunen