Muistoja marjametsän mättäiltä: ”Astioiden täyttymisvaiheessa äiti loihti meille lisää keräysintoa sanomalla, että kohta päästään syömään eväitä”

MT julkaisee kesän mittaan verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun satoa. Kilpailussa kerätiin kaikenikäisten ihmisten marjastustarinoita ja -muistoja ympäri Suomea.

Kilpailun voittajatekstin ”Mustikassa” kirjoitti Meeri Lindfors.

Mustikassa

Isän puheista me lapset tiesimme, oliko raakileita paljon ja vieläkö piti odotella. Nukutaan vielä muutama yö, hän sanoi, mustikat tummuvat öitten kanssa samassa tahdissa.

Kun aika oli kypsä, meidät herätettiin aikaisin. Aurinko oli matalalla, sumuhuntu jo hiukan repeillyt. Pellon pientareella aistin poiskorjatun heinän tuoksua. Puuveräjä toivotti tervetulleeksi lehmihakaan, polulle, joka johti maailman kauneimpaan metsään, minun metsääni. Suuria kuusia ja karhunsammalta. Isä poikkesi syrjemmälle tutkimaan, ovatko sienet entisillä jalansijoillaan. Pian tultiin pienelle metsäaukealle, jossa oli nuoria haapoja ja pihlajia oksat notkollaan. Siinä kohtaa kasvoi polun varrella paikoittain myös horsmia sekä paksuksi pullistuneita karhunputkia. Pienellä suolla, jonka ylitimme, ihailin vaaleanpunaisia karpalonkukkia. Jalkojen alla tuntui pelottavaa pehmeyttä, mutta isä sanoi, että harppokaa vaan reippaasti yli tälle puolelle, ei pikkusuo teitä upota.

Saavuimme salaperäiseen ja alkuvoimaiseen paikkaan, Karjulammelle. Katselin sitä silmillä ja sydämellä. Pyöreä, mustavetinen, suosammalnauhan seppelöimä iso lampi. Rannoilla kasvoi juolukkaa ja suopursua, tupasvillaakin. Lammen karju oli viettänyt kesähäät, suopursuhuntu oli lakastunut. Toisella puolella lampea oli jyrkkä kallio, muutoin isoa mustikkasuota ympäröi joka puolelta koskematon metsä. Siellä täällä varvikossa kypsyi oransseja lakkoja.

Äiti ja isä edellyttivät, että metsän rauhaa kunnioitettiin ja oltiin hiljaa. Isä oli joukkueenjohtaja. Hän määräsi äidille ja meille lapsille paikat, jotka piti puhdistaa äärestä viereen. Ota toisella kädellä varvusta kiinni, kääntele marjat varovasti näkyviin ja ala nappia, neuvoi isä minua. Kukkuu, kukkuu! Kukkuminen kuului jyrkän kallion suunnalta. Vielä ei vihne ollut juuttunut käkösen kurkkuun. Rauhoituin, aloin poimia ja kuunnella mieleni kukuntaa.

Äidillä oli pieniä niksejä, joilla hän antoi pontta uurastuksellemme. Kun teillä on pohjapeitolliset, tulkaa näyttämään. Ne oli äkkiä kerätty, ja äiti kehui meitä vuolaasti. Kun astiat olivat puolillaan, saimme lisäkiitosta, varsinkin jos marjat olivat puhtaita. Sille, jolla oli vähiten marjoja, äiti sanoi: ”Sinun mättäissäsi taitaakin olla epätasaisesti marjaa, mutta älä luovuta, kyllä se hinkki siitä vähitellen täyttyy.” Astioiden täyttymisvaiheessa äiti loihti meille lisää keräysintoa sanomalla, että kohta päästään syömään eväitä, ja kotona sitten saatte oikein isot lautaselliset mustikkamaitoa.

Vanhempani tajusivat, että tunteilla ja käyttäytymisellä on syvä yhteys toisiinsa. Heidän kannustustensa kautta opimme tuntemaan aitoa, tervettä ylpeyttä ja onnistumisen iloa sinisistä saaliistamme. Mustikkojen kanssa pinnistely kasvatti meille tahdonvoimaa. Paarmat ja hyttysetkään eivät lannistaneet pieniä marjastajia.

Väsynyt mutta tyytyväinen joukko kulki hiljaisena kohden kotia. Aurinko lämmitti selkää. Karjulampi oli ottanut meidät taas kerran avosylin vastaan ja hemmotellut herkuillaan.

Onko tämä Mustikassa- kirjoitukseni koti-ikävää tai kaipausta lapsuuden maisemiin siis nostalgiaa. On toki sitäkin, mutta suhteessani Karjulammen mieltä rauhoittaviin mustikkamaisemiin on kysymys paljon enemmästä. Kohtasin jo alle kouluikäisenä lapsena siellä hyvän hiljaisuuden. Se ei ollut pelkkää äänettömyyttä, vaan syvää hiljaista yhteyttä luonnon kanssa. Ylväitä ja rytmikkäitä puita huminoineen, lintujen laulua ja neulasten peittämiä pehmeitä polkuja. Siinä hiljaisuudessa tunnistin myös väkevää, vapaana virtaavaa metsän tuoksua. Se kulkee rauhoittavana mielessäni elämäni loppuun saakka. Karjulampi on minulle edelleen alkuvoimainen paikka. Tunnen omistavani mustikansinisen lammen marjamättäineen omistamatta sitä.

Meeri Lindfors