Muistoja marjametsän mättäiltä: ”Suo tuoksui niin kuin vain suo voi ja kurkien raikas huutelu halkoi ilmaa”

Maaseudun Tulevaisuus julkaisee kesäviikonloppuisin verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun tarinoita. Kilpailuun voi osallistua 15. elokuuta asti.

Pyöriäisen neva oli minulle outo paikka. Se sijaitsi läpitunkemattoman metsän takana. Lapsena en tiennyt sen olemassaolosta, vaikka se sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä kodistani.

Sitten tuli muutos. Nevan lähettyville rakennettiin kanava 1960-luvun lopulla. Kanavan kaivamistarve johtui siitä, että Savalojan uoma ei keväisin riittänyt tulvavesille. Tulva peitti muun muassa oman kotini ympärillä olevat pellot jättäen korkeammalla olevan pihapiirin nimensä mukaisesti saareksi. Uudessa Kurun kanavassa vesi virtasi vauhdilla kohti Siikajokea ja tulva oli vain muisto.

Kanavaa reunusti vaaleiden, hiekkaisten maakasojen jono. Metsän puut oli rannalta poistettu ja maakasat eivät olleet vielä ehtineet paljon pensoittua. Meille oli auennut helppokulkuinen tie Pyöriäiseen.

Vuosina, jolloin olin toisella vuosikymmenellä ja vielä kesäisin kotona, tein vanhemman sisareni kanssa paljon hillareissuja. Hillat olivat herkkua, ne vetivät vastustamattomasti pitkienkin matkojen päähän ja jopa iltasella, vaikka takana olisi ollut raskas heinätyöpäivä.

Kanavan reunaa riittävästi tarvottuamme ja kumpikin joskus jopa kahta 10 litran sankoa toiveikkaina kuljettaen alkoi Pyöriäisen neva siintää oikealla. Nevan reunan viimeiseen käkkyrämäntyyn sidoimme valkean muovikassin, joka loisti palatessamme kuin majakka näyttäen suuntaa. Siitä alkoi yhä tihenevä hillameri! Muistin ohjeet, että raakoja ei poimita. Miksi poimisinkaan, tulisimmehan uudelleen ja keräisimme ne tällä hetkellä vielä raakileina punastelevat hillat.

Poimiminen oli mukavaa eikä siinä iässä selkäkään muistutellut itsestään, kuten nyt tekisi. Riensin mättäältä toiselle ja sanko alkoi täyttyä hitaasti mutta varmasti. Etenimme keskellä nevaa kohoavaa isoa kiveä kohti. Kun vihdoin saavutimme sen, oli tauon paikka. Istahdimme kivelle ja nautimme vain luonnon keskellä yhtä hyviltä maistuvat eväsleipämme. Silmäilimme ympäröivää aavaa nevaa, kesäistä taivasta ja tunsimme tuulenvireen kasvoillamme. Suo tuoksui niin kuin vain suo voi ja kurkien raikas huutelu halkoi ilmaa.

Hillamatkamme rajoittui yleensä siihen isoon kiveen, koska sen toisella puolella neva näytti muuttuvan hillattomaksi. Kerran saimme kuitenkin ajatuksen lähteä katsomaan, eikö kauempaakaan löytyisi hilloja, aavaa nevaa kun riitti. Tarvoimme sammalikkoa eteenpäin, lopulta saimme hyppiä mättäältä toiselle, koska suo muuttui aina vain vetisemmäksi. Lopulta se alkoi muistuttaa jotakin muuta kuin suomaata, ja mieleemme tuli epäilys, että olemmekin rahkasammaleen peittämän järven pinnalla, eikä hillojakaan näkynyt missään. Meille tuli kiire pois.

Isolta kiveltä palatessamme poimimme suon eri reunaa kuin tulomatkalla. Työ alkoi tuntua jäsenissämme, mutta se ei hidastanut intoa saada sangot täyteen.

Paluumatka pitkin hiekkaisia kumpareita ei ollut yhtä vaivatonta kuin menomatka, etenkään jos kannattelimme molemmissa käsissämme täysinäisiä sankkoja. Koti tuntui olevan turhan kaukana, ja jos olimme päiväsaikaan liikkeellä, saattoi auringon porotus tuntua painostavana.

Vaikka Kurun kanava oli tulva-aikana ääriään myöten täynnä vettä, saattoi siinä kesän kuivana aikana seistä vain vesilampareita syvimmissä paikoissa ja suurin osa kanavan vaaleasta hiekkapohjasta olla kuiva. Kerran paluumatkalla kiinnitimme huomiomme kanavan pohjahiekassa kohoilevaan pieneen vaaleanharmaaseen kohtaan. Ihmettelimme, mikä se voisi olla. Näytti siltä, kuin pieni eläin nostelisi päätään hietikosta. Laskeuduimme kanavan pohjalle ja näimme, ettei siellä eläintä ollut. Hietikon alta pulppuava vesi nosteli hiekkaa mukanaan. Olimme löytäneet lähteen! Vesi oli kylmää ja raikasta. Koukimme sitä kämmenkupilla ja joimme. Näin teimme siitä lähtien joka kerta, kun palasimme marjareissultamme. Lähde aivan kuin kruunasi päivänlopun.

Kävimme hillassa muuallakin, muun muassa Lehmilammella, jonka rannan lähelle en uskaltanut mennä, koska vanhat tarinat laiduntaneista ja rannan hetteikköön hukkuneista lehmistä kummittelivat mielessäni. Myös muita marjoja poimimme.

Niinä kesinä oli hyviä hillavuosia. Hilloja riitti kotona syötäväksi, vaikka paljon myytiinkin, koska ylimääräinen raha oli aina tarpeen. Näin jälkeenpäin ajateltuna parhainta antia marjastamisessa oli kuitenkin se, että opin työn tekemisen taidon ja mielekkyyden ja olen marjastusmuistoja rikkaampi.

Luonnon taika

Lisätietoa kilpailusta:

Marjastusretkiin liittyy monia muistoja ‒ jaa omasi ja osallistu kirjoituskilpailuun

Lue myös muut marjatarinat:

Muistoja marjametsän mättäiltä: Hillareissu oli heinäkuun kohokohta – ”Luontosuhde alkoi kasvamaan lapsuuskesieni Pohjois-Pohjanmaan soilla”

Muistoja marjametsän mättäiltä: Radiossa soinut Emma herätti haaveen omasta kitarasta – ”Markkojen kuva mielessäni lähdin poimimaan kitaraani puolukka kerrallaan”

Muistoja marjametsän mättäiltä: Maaseudulla lähes kaikki lapset, nuoret ja vanhemmat marjastivat – "Joskus uppos suohon, mutta aina sieltä pääsi pois”

Muistoja marjametsän mättäiltä: Nopea keruutahti herätti äidin epäilykset – ”Keksin, että laitan sammalta mukin pohjalle ja kerään vaan pintaan mustikat”

Muistoja marjametsän mättäiltä: Hillat jäivät haaveeksi kovasta yrityksestä huolimatta, paikallisten marjavainu vei voiton

Muistoja marjametsän mättäiltä: "Loppujen lopuksi onneni koostuu pitkälti luonnon ymmärryksestä ja arvostuksesta"