Tero Vesterisen mielestä rakkaus on alati kiinnostavaa, sillä meillä kaikilla on omat kokemuksemme sen kolhuista ja iloista. Kuva: Sanne Katainen
Tero Vesterisen isoisä oli maineikas harmonikkataituri, jota hän ei koskaan ehtinyt tavata – ”Vaarin perintö elää musiikille antautumisessa”
Muusikon vastuu on paitsi viihdyttää myös herättää ajattelemaan, katsoo Tero Vesterinen, joka on elämän tiellään kokenut niin yksinäisyyden kuin perheen ja yhteisön voiman.Tilaajalle
Tero Vesterinen on noussut eturivin lauluntekijäksi ja esiintyjäksi. Porvooseen on rakenteilla harjoitustiloja ja pieni klubi, jossa nuoret pääsevät soittamaan bändeineen. Kuva: Sanne KatainenSuomen kieli on muusikolle haaste. Konsonanttien runsaus tekee kielestä kovan.
”Suomeksi on vaikea saada soljuvaa laulua ilman, että se käy äänteiltään raskaaksi”, kuvaa lauluntekijä ja laulaja Tero Vesterinen.
”Toisaalta kun pitää sanoa painavasti jotain, suomenkielinen teksti todella kuulostaa siltä.”
Kalevalan muutamaan kertaan läpilukeneena hän toivoo, että oman kielemme rikkaus säilyisi lainasanojen myllerryksessä.
Vesterisen omaa nimeä kantava bändi, Vesterinen Yhtyeineen, tunnetaan omaperäisestä tyylistä, jossa tekstien melankoliaan yhdistyvät suomalaisen iskelmän ja rallien perinne.
Sanoitukset syntyvät yleensä Vesterisen, rumpali Teemu Jokisen ja kosketinsoittaja Janne Riionheimon yhteistyönä.
”Tapoja ilmaista sama asia on suomessa aivan tuhottomasti. Haastavaa on ammentaa sitä laaria niin, että löytäisi oikeat sanat kuvaamaan kulloinkin käsillä olevaa tarinaa tai tunnetta”, Vesterinen tuumii.
”Sinä auttaa Teemun ajatus, että sanoituksen pitää luoda kuvia, joiden kautta ihminen voi nähdä tekstin.”
Tero Vesterinen
Tero Vesterinen on muusikko ja laulusolisti 17 vuotta toimineessa Vesterinen Yhtyeineen -bändissä.
Asuu vaimonsa ja kahden kouluikäisen lapsen kanssa yhdessä Porvoon kylistä.
Varttui Vantaalla, jossa aloitti musiikkiopinnot jo kouluiässä soittimenaan kitara.
Opiskeli graafista suunnittelua ja valokuvausta ja työskenteli näyttämöteknikkona ennen täysipäiväistä siirtymistä musiikkiin.
Yhtyeen kahdeksas albumi ”Hetken ikuinen” ilmestyy 10.3.
Siltä lohkaistu Kohti Sydänpeltoja -single palkittiin helmikuussa Vuoden 2022 iskelmänä.
Yhtyeen alku on tarina itsessään. Syntysanat lausuttiin Jokisen ja tämän vaimon häissä – tai ”jossain niiden jatkohöyryissä”.
”Se on meille tyypillistä edelleen: kun saadaan jotain päähän, se pitää tehdä”, Tero Vesterinen kuvaa naurahtaen.
Selvää oli alusta alkaen, että kopioiminen ei ole hedelmällistä vaan mennään omalla jutulla. Yhtyeen ensimmäinen kappale oli ”Kukaan ei koskaan”, josta on tullut yksi sen suosituimmista.
”Tässä porukassa ei ole kellään ollut tarvetta ottaa kunniaa itselleen.”
Alun viisihenkisestä bändistä löytyi useampi pienten lasten isä. Keikkabussissa pähkäiltiin vanhemmuuteen liittyviä juttuja. ”Mietimme samalla omia vanhempiamme ja sitä, missä ajassa ikäpolvemme oli varttunut.”
Syntyi suorastaan brutaalilla tavalla rankkoja kappaleita. Kuulijoina olikin alussa paljon raskaan musiikin ystäviä, ja tunnelma keikoilla harras mutta synkkä.
Varsinkin kolmas albumi kertoo syrjäytymisen tarinoita.
”Siinä kuului, kun itselläkin oli vahvoja kokemuksia. Ei syrjäytymistä koko yhteiskunnasta mutta omasta itsestä, sellaista yksinäisyyttä”, Tero Vesterinen kertaa.
Hän työskenteli musiikkiuran alkupuolella myös näyttämöteknikkona. Erilaisten töiden yhdistämisen tuoma stressi johti uupumiseen ja sitä kautta masennukseen.
Kun neljättä albumia ryhdyttiin tekemään, bändi oli itsekin päättänyt tehdä ”jotain iloisempaa”.
Vain yksi sopiva sävellys, Onnellinen mies, oli syntynyt kitaristi Mikko Enqvistin päässä.
”Ajattelimme, että tämä on niin pois meidän tyylistä. Sitten tekstiinkin alkoi tulla sitä yltiöpositiivista meininkiä, mitä aina oli kadehdittu suomenruotsalaisilta”, Vesterinen muistelee nauraen.
Peliin astui Suomen musiikkimaailman tärkeä vaikuttaja, Pekka Ruuska, joka näki musiikista puuttuvan osan.
”Hän usutti rikkomaan jäätä lisää. Vaikkei levyä tehtykään loppuun hänen kanssaan, ne kommentit olivat arvokkaita.”
Onnellinen mies nousi radiosoittoon, ja keikoille löysi uutta yleisöä. Mikä parasta, muuttunut suunta sopi myös sen alkuperäisen tyylin ystäville.
”Samat tyypit tulivat keikoilla sanomaan, että onpa hienoa, kun voi väliin hymyilläkin.”
Vakavat aiheet ovat silti pysyneet mukana sanoituksissa. Tero Vesterinen pitää sitä muusikon vastuuna laittaa kuulija edes välillä miettimään valintojaan, vaikka viihdyttäminenkin on tärkeää.
”Venäjän sotatoimet, ilmastonmuutos tai lajikato eivät puhumattomuudella häviä. Olisi äärettömän typerää, jos emme vanhempina toisi niitä huolia esiin.”
Teron Vesterisen vaimo Sanna on biologi ja tekee töitä muun muassa ympäristökasvatuksen parissa opettajien kanssa. Kotona puhutaan usein tutkimuksesta.
”Minulla on vähän naiivi usko, että jos tarpeeksi ihmisiä tajuaa muutoksen tarpeen, voidaan asioille vielä tehdä jotain”, mies toteaa.
Yhtyeen tuotantoa leimaa ehkä juuri siksi tietynlainen lohdullisuus: tumman pinnan alla väreilee luottamus, että asiat voivat kääntyä vaikeuksien jälkeen paremmin.
Samaan aikaan kun musiikkibisnes on kulkenut konetekemisen suuntaan, Vesterinen yhtyeineen on kasvanut kymmenen muusikon kokoonpanoksi. Uudella levyllä on kuuden eri henkilön sävellyksiä, ja sovitukset syntyvät kokonaan yhteistyönä.
”Tässä porukassa ei ole kellään ollut tarvetta ottaa kunniaa itselleen. Tiedän, että siksi tämä lämmittää kaikkia, kun kaikki osallistuvat ja tuovat omaa osaamista”, Vesterinen kuvaa.
”Me isät ollaan tärkeitä tyyppejä lapsillemme, eikä läsnäoloa oikein voi korvata millään.”
Talous pyörii yhtyeen oman yhtiön kautta, ja siinä on osakkaana kahdeksan yhtyeen kymmenestä jäsenestä.
Yhtye on äänittänyt itse kaikki kahdeksan albumiaan ja tuottanutkin niistä puolet.
”Olemme kaikki tinkineet omista palkoistamme, jos ei ole ollut tarpeeksi tuloa. Ensin on aina maksettu tekniikan väelle, taustalaulajille sekä jousisoittajille. Nyt saamme jo palkkaa itsekin.”
Vesterinen tuo nimenä mieleen harmonikkataituri Vili Vesterisen. Säkkijärven polkasta tunnettu virtuoosi loi myös askelmerkit harmonikan kehittymiselle klassisen ja modernin musiikin soittimeksi.
Vili on Tero Vesterisen vaari, jota hän ei tosin koskaan tavannut. Harmonikkataiteilija menehtyi jo 54-vuotiaana vuonna 1961, kun Teron isä Veli-Jussi oli vasta lapsi.
Terolle keskeistä on ollut luottamus siihen, että musiikki voi olla ammatti. Myös hänen isänsä soitti keikkamuusikkona.
”Toinen iso asia vaarin perinnössä on intohimoinen ja täydellinen antautuminen musiikille. Tiedän hänen suhtautuneen paitsi soittamiseen myös esiintymiseen hyvin vakavasti”, Tero Vesterinen kuvaa.
Toisaalta hän tunnistaa isässään sen, että tätä harmitti oman isän oleminen paljon poissa kotoa kiertuiden vuoksi.
”Me isät ollaan tärkeitä tyyppejä lapsillemme, eikä läsnäoloa oikein voi korvata millään. Sitä mietin usein kiertueella ja koitan sitten olla muun ajan mahdollisimman paljon kotona perheen kanssa.”
”Se on meille tyypillistä edelleen: kun saadaan jotain päähän, se pitää tehdä.”
Maaliskuun puolivälissä alkava kiertue on myyty jo nyt lähes loppuun, mikä on suomalaisella musiikkikentällä koronan jälkeisessä tilanteessa pieni ihme.
Helppo selitys sille olisi, että Tero Vesterinen nähtiin koko syksyn suositussa Elämäni biisi -tv-ohjelmassa.
Hän itse arvelee, että suurempi syy löytyy nimenomaan pandemiasta.
Kun korona iski, Faaraoiden aika -levyn kiertue oli kahta keikkaa vaille valmis. Kun niitä ei päästy tekemään, yhtye soitti silti Helsingin keikan lavalta suorana ja se näytettiin Facebookissa.
”Sen jälkeen soitimme kaikki pienetkin keikat aina, kun niitä vain oli”, Tero kertoo.
Jos alun perin oli myyty 150 lippua ja rajoitukset sallivat enää pienemmän yleisömäärän, bändi soitti useamman konsertin, ettei kukaan jäänyt rannalle.
Niin se vain on: metsä vastaa siten kuin sinne huudetaan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
