Kohtasitko suviyössä näitä komistuksia? Kiitäjäperhoset suhahtavat ohi nopeammin kuin henkilöauto taajamassa

Kesäkuu on taas sitä aikaa, kun kiitäjäperhoset ilmestyvät syreeneille, kämmeköille, mäkitervakoille ja muille kukille. Ne pörräävät paikallaan kuin kolibrit ja imevät kukista mettä pitkillä imukärsillään.

On juhannus ja Suomen kesä hehkeimmillään. Valkolehdokit erottuvat niityllä Etelä-Suomen tummenevassa yössä. Nämä uljaat, valtikkamaiset kasvit kuuluvat orkideoihin eli kämmeköihin. Niiden neilikkamainen tuoksu kantautuu kymmenien metrien päähän.

Hiljaisuuden rikkoo vain satakielen virtuoosimainen irrottelu, yli lentävän lehtokurpan kurnutus ja kaukaa kiirivä kehrääjän surraus – klassista kesäyön äänimaisemaa.

Herkistän katsettani ja näen, kuinka edessäni olevan kukan varsi alkaa yhtäkkiä heilua, vaikka ilma on tuuleton. Lähestyessäni kukkia kuulen hiljaista pörinää. Erotan kukan vierestä pienen tumman hahmon.

Tarkennan kamerani hahmoon ja painan laukaisinta. Salamavalon välähdys täyttää niityn, ja perhonen jää ”nalkkiin” kamerani muistikortille.

Kiitäjät ovat tukevarakenteisia ja voimakassiipisiä yöperhosia, jotka imevät mettä kukista lentämällä paikallaan kolibrien tapaan. Nimensä mukaisesti kiitäjät ovat nopeita: ne voivat taittaa matkaa hetkellisesti jopa 70 kilometrin tuntinopeudella.

Tämän tästä kesäyössä vaaleaa taivasta vasten sujahtaa jotain pientä ja nopeaa. Jos lähellä on kukkaniittyjä, viuhahtaja on todennäköisesti kiitäjä.

Suomen kookkain perhonen syreenikiitäjä laskeutumassa kukalle imemään mettä. Sille maistuvat muun muassa kuusamat, varjoliljat ja syreenit. Kuva: Juho Rahkonen

Jo Charles Darwin kiinnitti huomiota kämmeköiden ja kiitäjien erikoisiin pölytyssuhteisiin. Kun Darwin löysi Madagaskarilta orkidean, jonka kannus oli lähes 30 sentin pituinen, hän päätteli, että samalla seudulla täytyy elää hyönteinen, jonka imukärsä on lähes yhtä pitkä, koska vain sellainen hyönteinen pystyisi pölyttämään tätä kämmekkää. Mitat täyttävä kiitäjäperhonen myös löytyi.

Kukkien tuoksu houkuttelee monenlaisia hyönteisiä, jotka imevät kukista mettä ja samalla pölyttävät niitä. Parhaita pölyttäjiä ovat kookkaat ja karvaiset hyönteiset, koska niiden mukana kulkeutuu suuria määriä siitepölyä toisiin kukkiin niitä hedelmöittämään. Kiitäjät ovatkin pölyttäjien parhaimmistoa.

Yleisimmin Suomessa näkee harmaan mäntykiitäjän, vaaleanpunaisen horsmakiitäjän tai kirjavasiipisen matarakiitäjän. Pikkukiitäjä muistuttaa väritykseltään horsmakiitäjää mutta on tätä pienempi.

Jos käy hyvä tuuri, voi bongata syreenikiitäjän, Suomen suurimman ja mielestäni ehkä komeimman perhosen. Sen siipien kärkiväli on jopa 12 senttimetriä.

Kiitäjiä näkee erityisesti syreenin kukilla ja muilla pihapiirin kukkaistutuksilla. Tienvarsia ja niittyjä eteläisessä Suomessa peittävät purppuranpunaiset mäkitervakot ovat nekin kiitäjien suosiossa.

Kaikki Suomen kiitäjät eivät lennä yöllä kukilla mettä imemässä, vaan monet lymyilevät puiden rungoilla ja lehtien seassa. Tällaisia huomaamattomia mutta silti varsin yleisiä lajeja ovat lehmuskiitäjä, haapa- ja poppelikiitäjä sekä siipien pelottelukuvioista nimensä saanut silmäkiitäjä.

Matarakiitäjä on koristeellisimpia yöperhosiamme. Sitä tavataan suuressa osassa maata aina eteläiseen Lappiin saakka. Matarakiitäjä viihtyy lähes kaikenlaisissa elinympäristöissä. Kuva: Juho Rahkonen