Oulun vahva murre sai huoltoasemalla lapseni ihmettelemään – hän ei tunnistanut sitä suomen kieleksi

”Äiti, sä oot nyt vähän sus.”

Lapsen kommentti naurattaa. Ei sisältönsä vuoksi vaan siksi, että jouduin kysymään pojalta, mitä sus tarkoittaa. Olin toiminut lapsen mielestä oudosti, jollain tavalla epäilyttävästi.

Lol, kona, wörtti, huutis, no cap, legit. Kieleen ilmaantuu jatkuvasti uusia sanoja ja ilmaisuja. Toisaalta käyttäjiensä maailmaa avartavat, mutta yhtäaikaisesti erityisesti vanhemmille harmaita hiuksia aiheuttavat älypuhelimet ja somekanavat vakiinnuttavat uudet ilmaisut yhtä nopeasti helsinkiläisen, nurmeslaisen ja kauhavalaisen nuoren puheeseen.

Teinien vanhempana huomaan konkreettisesti, miten kieli muuttuu ja kehittyy. Itse lähestyn lasten mielestä boomeri-ikää ja siksipä minulle puhutaan eri tavalla kuin kavereille, jotka ymmärtävät ilman vaivaannuttavia selityksiä, mitä uudissanat tarkoittavat.

Kirjoitin ylioppilaaksi kolmekymmentä vuotta sitten. Äidinkielen aineistokokeessa aineistona oli Peter Bichselin novelli ”Pöytä on pöytä”. Novelli kertoo miehestä, joka kokee arkensa tylsäksi ja alkaa siksi muuttaa asioiden ja esineiden nimiä. Hän kirjoittaa vihkoon omat uudet nimityksensä asioille ja unohtaa vanhat. Hän ei enää ymmärrä mitä muut ihmiset puhuvat, eivätkä muut ymmärrä mitä mies puhuu. Ihmiset ja heidän kanssaan puhuminen alkavat pelottaa miestä. Mies erakoituu.

Minusta kieli ja sanat ovat olleet aina kiehtovia. Rakastan murteita. Muistan jo lapsuudestani, miten kiehtovaa oli kuunnella eri tavalla puhuvien ihmisten puhetta. Lapsuudenkodissani, länsi- ja itämurteiden raja-alueella, puheessa ei ollut vahvoja korostuksia. Puhe oli lähellä yleiskieltä.

Mummolassa korvattiin usein sanoista d paikkakunnalle tyypillisesti t:llä ja metsän sijaan mentiin mehtään. Tavallista oli myös puhua meistä sanalla myö, teistä työ ja heistä hyö.

Helsinkiin muutettuani kuulin, että venytän vokaaleita. Liekö venyttäminen peräisin osittain mummolasta, jossa oikeasti saattoi venyä muotoon oikeesti ja hirvee ei suinkaan tarkoittanut eläintä vain hirveää. Helsinkiläisten puhe kuulostikin maaseudulta muuttaneesta todella nopealta. Sitä ymmärtääkseen oli keskityttävä kuuntelemiseen, ettei puhujan viesti ehtinyt karata ajatusten ulottumattomiin.

Muistelen minua sus -sanalla arvioineelle pojalleni parinkymmenen vuoden takaista kesälomareissuamme pohjoiseen. Olimme pysähtyneet Oulun seudulla ostamaan eväitä ja käyttämään lapsia huoltoasemalla vessassa. Odottelin tyttöjä lavuaarien luona ja juttelin samalla vahvaa Oulun murretta puhuvan siivoojan kanssa. Tytöt kuuntelivat käsiä pestessään jutteluamme. Vessasta lähtiessämme nuorin kysyi, ”Äiti, mitä kieltä se täti puhui?”

Kieli mahdollistaa ajatusten jakamisen ihmiseltä ihmiselle. Ilman yhteistä kieltä yhteyttä ei synny. Tai se on hauraampi ja ohuempi. Yhteinen kieli kiinnittää meidät yhteisöön ja muihin ihmisiin.