Pelikonsoli muuttaa Risto Räppääjän totaaliseksi teinihirviöksi, mutta aikuisetkaan eivät ole turvassa viettelykseltä
Risto Räppääjä ja villi kone -elokuva perustuu Sinikka ja Tiina Nopolan samannimiseen kirjaan.
Risto Räppääjä (Otso Törmälä) jää koukkuun videopeleihin ja hylkää ystävänsä Nelli Nuudelipään (Meri Lahikainen). Kuva: Marko Oikarinen/Solar FilmsKesä on kauneimmillaan, mutta Nelli Nuudelipää (Meri Lahikainen) ei suostu lähtemään rannalle uimaan Risto Räppääjän (Otso Törmälä) kanssa. Kaikki mitä Risto ehdottaa tuntuu Nellin mielestä typerältä tai lapselliselta, kun pää on täynnä ihanaisen laulajapojan kuvia ja lyriikoita.
Akuuttiin tylsyyteen löytyy apu naapurista, ja Risto kantaa huoneeseensa punaisena hehkuvan pelikoneen. Kyseessä ei olekaan mikä tahansa aparaatti, vaan varsin villiksi heittäytyvä kone tuntuu lumoavan Riston kokonaan. Mukava rumpalipoika muuttuu äkeäksi, pitsaa ahmivaksi ja suihkua karttavaksi erakoksi. Ilmassa totisesti värähtelee murrosiän kaikuja.
Onko ystävyys enää pelastettavissa vai onko Risto kadonnut ikuisiksi ajoiksi bittiviidakkoon?
Harva korvaa videopelejä Kimblellä, erilaiset pelit sopivat erilaisiin hetkiin.
Risto Räppääjä ja villi kone -elokuva perustuu Sinikka ja Tiina Nopolan samannimiseen romaaniin. Räppääjä-elokuvien sarja täydentyy aiemmille filmeille uskollisella pätkällä. Lapsuusaikojen huolettomuudella ja suurilla tunteilla kuorrutettua elokuvaa kuljettavat eteenpäin laulut, joista ainakin pari tarttuu korvamatona mukaan lopputekstien rullattua loppuun.
Elokuvan pääpahis – se paholaisenpunainen villi kone – asettaa elokuvan osaksi ikiaikaista keskustelua siitä, millä tavoin nykynuoriso turmelee itsensä. Videopelejä on moitittu koko niiden olemassaolon ajan, ja lähes kaikki niiden haittavaikutukset tuntuvat laskeutuvan Ristonkin päälle äärimmäisen nopeasti.
Liiallinen ruudun toljottaminen ja peliohjaimeen liimautuminen ei varmasti tee kenellekään hyvää, aivan kuten ei mikään muukaan harrastus järjettömyyksiin asti vietynä. Sen sijaan pelien totaalinen demonisointi tuntuu nykyisessä mediaympäristössä hieman hupsulta. Harva korvaa videopelejä Kimblellä, erilaiset pelit sopivat erilaisiin hetkiin.
Pienen liennytyksen villille koneelle olisi siis voinut käsikirjoituksessa antaa. Puolikas repliikki, joka olisi antanut mahdollisuuden palata tolkullisesti peliohjaimen kimppuun, olisi totaalikieltoa parempi nyökkäys reaalimaailmaa kohti.
Sen sijaan erinomaista on se, että parjatun koneen valtaan ei joudu vain keskenkasvuinen lapsi, vaan tarkoituksella koukuttaviksi rakennetut pelit viettelevät mukaansa myös aikuisia. Moraalinen ylemmyydentunto on turhaa, aikuiset ja lapset on lopulta veistetty samasta puusta.
Hieman yli tunnin kestävä, Maria Sidin ohjaama elokuva ei onneksi jämähdä vain pelimaailman kauhistelemiseen. Tiiviissä paketissa yhdistyvät kepeä huumori, intohimoinen fanittaminen, ystävyyden karikot ja pieni ripaus romantiikkaakin. Kukapa olisi arvannut, että niinkin arkiset asiat kuin kitisevä polkuvene ja boysenmarjoilla kruunattu viili voivat tarjota lähtökohdan rakkaudentäyteisille kohtauksille.
Risto Räppääjä ja villi kone elokuvateattereissa 17.2. alkaen.
- Osaston luetuimmat
