Tänä jouluna meillä palataan perinteeseen, joka on tuttu lapsuudesta

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Tämä tuttu morsiamen hääjuhlavaatetusta kuvaava sanonta sopinee jouluunkin. Erityisesti kun vaihdamme sinisen tilalle joulunpunaisen. Näistä osasista taitaa rakentua meistä useimpien joulu vuodesta toiseen lapsuudesta vanhuuteen saakka.

Jouluumme kuuluu paljon vanhaa, perinteistä, jokaisena jouluna samanlaisena toistuvaa ja juuri siksi meille erityisen rakasta ja tärkeää. Ehkäpä hyväksymme rinnalle myös uusia kokeiluja. Joskus varovaisesti harkiten, joskus rohkeammin omaksuen. Osa niistä muuttuu ajan myötä jouluperinteeksemme.

Jotain lainattua? Sitä löytyy roppakaupalla vanhoista jouluperinteistämme. Joulukuusen joulun keskeisimpänä koristeenakin olemme omineet Ruotsin kautta Saksasta. Sanan ”joulu” olemme lainanneet ruotsin sanasta ”jul”.

Jouluun kuuluu paljon punaista, vihreää ja kullan tai hopean kimmellystä. Muistutuksena kullasta ja mirhamista, jota itämaan tietäjät veivät ensimmäisenä jouluna lahjaksi vastasyntyneelle Jeesukselle.

Joulun perinteiden taustalla oleva symboliikka on rikasta, vaikka emme sitä aina tunnistakaan. Lapsuudenkodissani joulukuusen nauhat ripustettiin kuuseen tähdestä alas kuusen jalkaa kohden, kuten tähden säteilykin loistaa taivalta tänne maailmaan. Tähden, joka johdatti tietäjät ja paimenet tallin seimen luo.

Pari iltaa sitten kello läheni jo puoltayötä, kun huomasin, että alakerrasta kajastaa vielä valoa. Väsytti, mutta nousin ylös sängystä käydäkseni sammuttamassa viimeisenä nukkumaan tulleen perheenjäsenen päälle jättämät valot. Kuten aina silloin tällöin oli tarpeen.

Portaita alas kävellessäni huomasin lukiolaisemme olevan vielä hereillä ja istuvan ruokapöydän ääressä. Huikkasin hänelle kelloajan ja nukkumaantulokutsun. ”Ihan vielä en voi tulla, kun on pari olkea vielä vesiastiassa”, kuului nuoren vastaus.

Mummolassa joulun tulo tarkoitti olkikasan kantamista navetan ylisiltä tuvan lattialle. Kuivat, keltaisena hohtavat oljet toivat mieleen menneen kesän.

Mieleen tulvahtivat kesän tuoksutkin. Heinäpellolla oli ahkeroitu yhdessä mummon, papan ja kummitädin kanssa. Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko meistä pienistä siellä enemmän vaivaa kuin apua. Aina meidät kuitenkin otettiin mukaan.

Seuraavana päivänä sain lukiolaiselta kuvaviestin. Hän oli viettänyt vapaapäivänsä askarrellen. Olohuoneemme katossa roikkui kaunis yli metrin korkuinen olkihimmeli.

Tänä jouluna meillä palataan vuosikymmenten taakse lapsuuteeni perinteeseen. Meille uuteen. Aivan samanlainen mummoni askartelema himmeli koristi mummolan tupaa tuoden mukanaan jouluun iloa ja valoa.

Mummo teki oljista myös komeita olkipukkeja, jotka päätyivät vartioimaan joulukuusta. Jäljelle jääneet puhtaat oljet levitettiin kuusen alle matoksi. Siihen asti eivät lukiolaisemme tilaamat oljet tällä kertaa riitä.