Iida Rauman kolmas teos kertoo koulussa koetusta sorrosta – kyseessä on hämmentävän vimmainen todistus tuhoisasta vallankäytöstä yhteiskuntarakenteissa

Romaani alkaa historianopettajan sijaisuuksia tekevän A:n hengästyneestä juoksusta Turun kaduilla. A tuntee talojen ja kortteleitten kiehtovan menneisyyden, sen kaupungin, joka Turku voisi olla, ellei sitä olisi uudistettu ”passiiviseksi ja dementoituneeksi”.

Turkulaisen Iida Rauman (s. 1984) kolmas teos on hämmentävän vimmainen todistus tuhoisasta vallankäytöstä yhteiskuntarakenteissa. Vääryyksien ytimeen Rauma naulaa peruskoulun. Haastatteluissa hän on myöntänyt kokeneensa kertomansa tapaukset itse.

Musiikkiluokan opettaja ottaa silmätikukseen liian tietäväisen tytön, A:n. Sortamiseen hän yllyttää koko luokan. A ei luovu yrittämästä, vaikka jatkuva paine uhkaa murtaa kestokyvyn.

Kun kiusaajilla on opettajan tuki, A on vapaata riistaa kaikille. Ja kukapa lapsi uskaltaisi häntä puolustaa, kun vääränlaiset vaatteetkin ovat sosiaalinen itsemurha. Ryhmähenkeä uhmaava voi joutua itse kohteeksi: välituntien yksinäiseksi, pahoinpidellyksikin.

Luokan toinen syrjitty on Ira, jota A:kin inhoaa. Aloin nähdä Iran ja A:n samana henkilönä. Iran sellaisena, jollaiseksi A näkee itsensä muitten silmin. Aikuisuuteen selviydyttyään juuri Irasta tulee kirjailija. Hänellä on kyky antaa ääni ja merkitys niille, jotka systeemi nujertaa.

Romaani syvenee ja laajenee moniaalle. Rauma vyöryttää tarinaansa erilaisina pidettyjen sortoa, eristämistä ja hyväksikäyttöä vuosisatojenkin takaa.

Hän onnistuu perustele­maan mukaan jopa Jean-­Martin Charcot’n 1800-­luvun näytösten hysteeriset naiset, Aurajoessa testatut noidat sekä Ranskassa ja Espanjassa vuosisatoja hyljeksittyjen cagotien ihmisryhmän.

Teos on kiivas syytekirjelmä ja samalla hieno näyttö kaunokirjallisesta taidosta. Se on tiheydessään työläs luettava, mutta se iskee silmiä avaavan viillon kiva koulu -hankkeitten heikkouksiin ja vallankäyttäjien luutuneisiin asenteisiin.