Keski-ikäisenä kuntoiluun motivoivat uudenlaiset syyt – ”Jos aikoo sammalmättäitä vielä kauan katsella, on pystyttävä kipuamaan ja kapuamaan”

Ei sitä köyt sihe polu ette mittä sattumalt ollu laitettu!, huomautan itselleni puolivälissä rotkoa, kohdassa, josta ei noin vain pääse alas, mutta takaisin ylös kipuaminen vasta mahdotonta olisi. Alapuolellamme ja yläpuolellamme lonksuvat kaltevat kivet ja mutainen rinne, vieressä pärskii suurin näkemäni putous.

Sateet ovat kuluttaneet vanhan polunpohjan kulkukelvottomaksi, ja luontonähtävyyden hoitajat ovat käyneet merkitsemässä reitin rispaantuneella köydenpätkällä, kuin vienoksi suositukseksi, että menepä muualta.

Ei se näin turistin silmään niin ehdottomalta kiellolta vaikuttanut… Mutta nyt ollaan Norjassa – ja huomaan kaivata suomalaista holhousyhteiskuntaa. Meillä kotomaassa näin huiman reitin eteen olisi pystytetty liikennemerkki, oranssina vilkkuva varoitusvalo ja joku virkamiehistä viereen opastamaan turvallisemmalle alueelle.

Edelläni laskeutuu määrätietoisesti mutta askel kerrallaan ja harkiten Kukkaherran titteliä kantava mainio oppaani. Hän on kulkenut ikänsä näillä ylämailla pohjoisessa luonnossa, osaa olla sopivan rohkea ja sopivan varovainen. Jos hän menee, menen minäkin.

Matelen perässä omaa tahtia. Luonto auttaa. Saan kiinni polun varren hoikista tunturikoivuista, kataja ojentaa sitkaan vartensa, tartun puunjuuriin, pitelen kiven kädestä kiinni.

Etenen matalana kuin näätä, maata viistäen – ei pääse ainakaan kaatumaan, kun marssii housunpersustallaan. Välillä pysähtelen. En niinkään sen tähden, että puntti tutisisi, vaan siksi, että rotkon reunamilla, ylikaltevien kallionkielekkeiden alla, pystysuorilla seinämillä kasvaa ihmeellisiä, suven täydessä kukinnossa loistavia kasveja.

Ruusujuurta, haproa, nätää ja närvänää – ja mikä erikoissammal toiki o! Katselen niitä luupilla, kuvaan kameralla – kun nyt kerran tänne on tultu. Tuskin enää toista kertaa tästä kohtaa…

Edellä kulkenut Kukkaherra on jo päässyt tasamaalle, kosken suvannon viereen. Hyvi se men! Elos ja ehjänä kumpiki! Sovimme kuitenkin, että takaisin ylös kiipeämme samaa reittiä kuin muutkin.

Vieressä karjuu muhkea virta. Käsivarren Kilpisjärveltä 30 kilometriä Norjan puolelle on Rovijoen 30 metriä korkea putous, jolle suomalaiset ovat antaneet nimen Morsiushuntu.

Lempinimen ymmärtää heti, kun putouksen näkee alapuolelta. Se tosiaan laskeutuu kivistä paatta alas runsaana ja terhakkaana kuin huntu 1950-luvun morsiamen päälaelta.

Vaikka putous on jylhä, käännämme Kukkaherran kanssa sille selkämme, ja syvennymme ympäristön erikoiseen kasvilajistoon. Meillä on yhteinen kiinnostus kasveihin ja samanlainen lähestymistapa.

Polvillaan, vatsallaan, silmä maan tasalla tutkimme maastoa, ja huudahtelemme, kun löytyy hieno laji. Tunturiängelmä, tällä reissulla oppimani uusi kasvi, on kuin pikkuruinen jalokivipuu, kun putouksen pärskeet ovat heittäneet sen kukille kastehelmiä. Kultarikko voisi periaatteessa viihtyä tällaisilla paikoilla, se olisi ensikohtaamisemme.

Mielen täyttää suuri kiitollisuus. Että pääsin tällaisen näkemään – että tapasin oikeat ihmiset, jotka toivat pohjoisimpien rinteiden ihmeitä katsomaan – ja että jalkani kantavat, käteni pitävät ja selkäni jaksaa vielä! Tämä ei todella ole esteetön luontopolku.

Tunnen itseni lähes kansainväliseksi seikkailijattareksi, jokseenkin vuorikiipeilijäkisälliksi, vähintäänkin reippaaksi ulkoilmaihmiseksi.

Tunne on harvinainen. En ole koskaan ollut vähääkään urheilullinen, enkä muista juuri tunteneeni sitä kuuluisaa liikkumisen iloa. Kootut urheilumuistelmani mahtuisivat taskukalenterin sivulle.

Kymmenvuotiaana Hippokisojen ratajuoksun neljäs. Korkeushyppytulokseni yläasteella jossain 70–80 sentin välillä. Kymmenen kilometrin pakolliseen kouluhiihtoon meni Katja-ystävän kanssa kuusi tuntia (metäs oli nii jännä olla!), ja meitä sivakoi useampikin opettaja hakemassa.

Nyt aikuisena, kun 100-vuotiaaksi on lyhempi etäisyys kuin syntymään, suhde liikuntaan on sopuisampi. Vieläkään itse liikkuminen ei sytytä sydäntä roihuun, mutta tietoisuus siitä, että niin kauan kuin omin jaloin pääsee, on mentävä iloiten.

Sellainen on luonnon laki, että aika kalvaa kaiken. Se kuluttaa kynnykset, hihnat, iskarit, ketjut, äkeen piikit – ja ihmisten luut, nivelet, sydämet, aivot. Vääjäämätöntä on, että joskus ne kuluvat loppuun, mutta hyvällä hoitamisella, levolla, ruoalla, ajatustoimintaa ja liikettä yllä pitämällä, on mahdollista pidentää omaa käyttöaikaa.

En silti kirmaa lenkeille onnesta pullistuneena. Patistan itseni ulos neuvottelemalla, kiristämällä ja uhkailemalla sauvakävelykuntoiluihini. Kyllästyttää ja ramaisee, mutta muistutan ankarasti, että jos aikoo tunturikasveja ja sammalmättäitä vielä kauan katsella, on pystyttävä kipuamaan ja kapuamaan, on päästävä polvilleen maastoon – ja siitä ylöskin. Aion! Sen ajatuksen houkuttamana sidon lenkkarini nauhat ja lähden tuuleen ja sateeseen sauvomaan.

Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva kirjailija ja runoilija.