Maire ja Eero Suomela kuvattiin 1970-luvun alussa lypsyllä, kun Amerikkaan muuttaneet sukulaiset tulivat vierailemaan Jalasjärvellä. Kuva: Markku Suomelan perhealbumi/Johannes Tervo
Tunnistatko navetoiden aikakaudet? Sähkövalo ja automaattiset juomakupit helpottivat aikanaan valtavasti lehmien hoitoa
Vaikka lehmät ovat säilyneet suurin piirtein ennallaan, lantaan ja rehuun liittyvät ratkaisut ovat muuttaneet navetoiden muotoa. Vanhat navetat kertovat tarinaa siitä, miten maatilat ja teknologia ovat kehittyneet vuosikymmenten varrella.Tilaajalle
Markku Suomelan vanhempien rakentama punatiilinen parsinavetta edustaa 1960-luvun rakennustyyliä. Kuva: Johannes TervoVuosi oli 1960. Upouusi punatiilinen navetta nousi jalasjärveläisen Suomelan perheen pihan komistukseksi. Tulevaisuudenuskoa riitti, perheessä oli kolme lasta ja elämä Sikakylässä soljui vilkkaana. Moderni navettarakennus helpotti 40-vuotiaiden Maire ja Eero Suomelan raskasta työtä: siellä oli lehmille automaattiset juomakupit, maitohuone ja karjakeittiö. Lypsyurakka jatkui käsityönä, sillä viiden lehmän karjalle lypsykone tuntui liian kalliilta hankinnalta.
Rakennusinsinööri Markku Suomela kulkee vanhempiensa rakentamassa navetassa lämpimin mielin. Hän oli yhdeksänvuotias, kun navetta valmistui. Maire ja Eero hoitivat siellä karjaa vielä 21 vuotta. Lehmistä luopumisen jälkeen Markku kasvatti vaimonsa Marja-Leenan kanssa navetassa vielä kanoja neljä vuotta, 1980-luvun puoliväliin asti.
Suomelan tilan navetta on tyypillinen aikakautensa edustaja; kohtuullisen kokoinen, pihapiiriin hyvin sointuva ja kaunis perinnerakennus. Myöhempien vuosikymmenten maatilayrittäjien tarpeisiin se olisi kuitenkin ollut auttamattoman pieni ja epäkäytännöllinen. Sen tietää Markku Suomela jos kuka – hän suunnitteli työkseen yli tuhat rakennusta eteläpohjalaisille maatiloille neuvontajärjestö Pro Agrian rakennussuunnittelijana.
Suomelan työuran aikana (1976–2021) navettarakentamisessa ja koko maataloudessa tapahtui valtava muutos. Ensimmäisinä vuosikymmeninä elettiin vielä pienten perhetilojen ja pienten parsinavetoiden aikaa. 1970-luvulta alkaen tiloja neuvottiin kuitenkin erikoistumaan.
Uusien navetoiden ohella Markku Suomela on suunnitellut paljon vanhojen rakennusten laajennuksia. Kuva: Johannes Tervo”Jos pellot olivat viljanviljelyyn sopivia, talous- ja viljelyneuvojat ehdottivat sikatilaa. Jos pellot sopivat paremmin heinän- ja rehuntuotantoon, suositeltiin lypsykarjatilaa”, Suomela kertoo.
Rakennushankkeet olivat maltillisia nykyaikaan verrattuna. Tästä piti huolen myös maatalouspolitiikka: tilakoko haluttiin pitää aisoissa. Maataloustuotteiden ylitarjontaa varottiin visusti.
Eläimiä sai hankkia vain sellaisen määrän, jolle itse pystyi tuottamaan pelloillaan rehua. Suomelan vanhempien tilalla oli 11 hehtaaria peltoa, joten navetassa oli 5–6 lehmää, vasikoita, muutama lammas ja kesäsika. Kotitarvekanoja pidettiin erillisessä kanalassa. Näillä eläinmäärillä pärjättiin.
Suomelan navetassa hoidettiin lypsykarjaa vuoteen 1981. Sen jälkeen se toimi kanalana neljä vuotta. Pesälaatikot parsien yllä muistuttavat kanoista. Ikkunoiden alla näkyvät lampaiden karsinat. Sittemmin vanha navetta on ollut varastotilana. Kuva: Johannes TervoKun 1980-luku vaihtoi 1990-luvuksi, maatalousrakentamisessakin elettiin hiljaisia vuosia. Se oli tyyntä myrskyn edellä. Suomen EU-jäsenyys vuonna 1995 muutti kaiken. ”Investointirahoitus muuttui. Tuli lainoja ja avustuksia, ja rakentamisen määrä räjähti”, Suomela kuvailee.
Tiloja alettiin pistää ”EU-kuntoon”. Enää maatalouspolitiikalla ei toppuuteltu tilojen kasvua. Myös tekniikan kehitys mahdollisti aiempaa suuremmat eläinmäärät.
”Parsinavetoissa olisi ollut todella raskasta lypsää isoja määriä lehmiä, mutta uusiin pihattonavettoihin laitettiin lypsyasemat, joissa työskentely oli paljon helpompaa. Työasento oli parempi, kun lypsijät seisoivat montussa.”
Pihattonavetoissa lehmät kulkevat vapaina ja kävelevät itse lypsypaikalle.
2000-luvulla alkoivat yleistyä lypsyrobotit, jotka helpottivat lypsyä entisestään. Markku Suomelan viimeisinä työvuosina elettiin jo aikaa, jolloin uudet navetat olivat jo niin isoja, että niihin mahtui koko kylän aiempi lehmämäärä ja paljon enemmänkin. Pienet navetat ovat tyhjentyneet ja monessa kylässä on enää yksi lypsykarjatila – jos sitäkään.
Markku Suomelan lähellä sijaitsevalla Parkkarin isolla maitotilalla vanha parsinavetta on muunnettu vasikoiden käyttöön. Kuva: Johannes TervoNavettarakentamisen suuret muutokset näkyvät myös suomalaisessa maisemassa. Sotia edeltävän ajan valtavirrasta – puusta rakennetuista navetoista – ei ole juurikaan jäänyt jälkipolville nähtävää. Jos niitä ei ole purettu, ne ovat lahonneet vuosikymmenten vieriessä.
Seurasaaren ulkomuseossa on puurakenteinen parsinavetta. Kuva: Jaana KankaanpääJotain on silti säilynyt: kivinavetat. Niitä on säilynyt nykyaikaan asti. Ensimmäinen yksityisen talollisen rakentama kivinavetta tehtiin vuonna 1748 Kokkolaan Sokojan kylälle. Tämä Rasmuksen kivinavetta oli poikkeuksellisesti neljän talon yhteisesti omistama.
Rasmuksen kivinavetan rakennutti Kokkolan Kaarlelaan pitäjänlukkari ja suurtilallinen Matts Johansson Rasmus. Se oli tuon ajan mittapuussa valtava: mitoitettu 60 naudalle. Sisätilat jaettiin neljän ruokakunnan käyttöön, kun Rasmuksen tila jaettiin. Kuva: Esko Keski-Vähälä1700-luvulla navetoiden seinät oli tehty kivestä vesikattoon asti. 1800-luvulla kiviosa madaltui ja yläosa alettiin rakentaa puusta. Ikkuna- ja oviaukkoja suurennettiin.
Rasmuksen kivinavetta entisöitiin 1970-luvulla Museoviraston valvonnassa.Tuiki tavallisten maatilojen navettarakentamisessa otettiin 1900-luvun alusta lähtien iso edistysaskel, kun maanviljelysseurojen (nykyisen Pro Agrian edeltäjä) rakennusneuvonta ryhtyi valistamaan tilallisia ja tarjoamaan rakennusten suunnittelua.
”Päämääränä oli saada maaseudulle toiminnallisia, käytännöllisiä ja hauskan näköisiä rakennuksia”, kertoo museoassistentti, FM Ulla Clerc. Hän teki kansatieteen opintojensa lopputyön Onni Tourusta, joka toimi Lounais-Suomen maanviljelysseuran rakennusneuvojana vuosina 1912–1938. Touru oli siis Markku Suomelan varhainen kollega.
”Kun Varsinais-Suomessa ajelee, Tourun suunnittelemia rakennuksia näkee ihan hirveästi”, Clerc kertoo.
Hän hämmästelee, kuinka edistyksellisiä 1900-luvun alkupuoliskon navetat jo olivat.
”Parhaiten varustelluissa navetoissa oli riittävä valaistus ja ilmanvaihto, helposti puhdistettavat betonilattiat, automaattiset juomalaitteet, karjakeittiö ja lantala virtsakaivoineen.”
Sähköjen tulo navetoihin oli valtava edistysaskel, joka helpotti työtä. Kuva: Johannes TervoYhdessä asiassa Tourun aikana mentiin täysin päinvastaiseen suuntaan kuin Suomelan aloittaessa 1970-luvulla. 1900-luvun alusta alkaen haluttiin rakentaa navetoita, joissa kaikki eläimet asuivat saman katon alla. Lanta oli tärkeää lannoitetta pelloille, ja kaikki lanta haluttiin ohjata yhteen lantalaan. Myöhemmin 1970-luvulla alkanut tiettyyn eläinlajiin erikoistuminen tarkoitti yleensä kotitarvesikojen, -lampaiden ja -kanojen häätöä.
Clercin käsityksen mukaan estetiikkaa pidettiin sotia edeltäneellä ajalla maatalousrakentamisessa todella tärkeänä. Rakennusten ulkomuodosta myös kiisteltiin. ”Kun maaseudulle alettiin rakentaa sinne sopimattomina pidettyjä krumeluureja, arkkitehdit ärähtelivät ja olivat huolissaan, että turmeltuneisuus on ottanut vallan maaseudun rakentamisessa.”
Helsingin yliopiston eri-ikäisiä maatalousrakennuksia Viikissä. MT:n arkistokuva. Kuva: Markku VuorikariEri ajanjaksoina rehuun, lantaan ja lypsyyn liittyvä teknologinen kehitys on muokannut navettarakentamista valtavasti.
1900-luvun alkupuolelta lähtien navetoiden katot kohosivat korkealle, kun kuivaheinää alettiin varastoida yläkertaan vintille. Sinne johti ajosilta, jota pitkin heinää ajettiin hevosilla ja myöhemmin traktoreilla. Vintiltä heinää saatiin pudotettua luukusta navettakerrokseen.
Korkeissa navettarakennuksissa heinää säilöttiin vintille. MT:n arkistokuva.Myöhemmin maisemaan ilmestyivät isot AIV-tornit, joihin varastoitiin säilöntäaineella käsiteltyä heinää.
1970-luvulla navettojen katot madaltuivat. Seuraavalla vuosikymmenellä käytävät leventyivät, kun hoksattiin, että rehua voi kuljettaa konevoimin, jos kone vain mahtuu sisään.
1970- ja 1980-luvuilla navetoista alettiin taas rakentaa yksikerroksisia. Kuva: Johannes Tervo2000-luvun navetoissa työt tehdään koneilla. Tilaa on oltava ajoreittejä varten ja rakennukset muistuttavat teollisuushalleja. Tonteilla on isoja rehusiiloja, lantasäiliöitä ja varastoja.
Koneellinen ruokinta edellyttää nykyaikaisilla maatiloilla tilavia ajoreittejä. Kuva: Johannes TervoPääosassa on silti yhä lehmä, jonka halutaan voivan hyvin. Vanhaan aikaan lehmät olivat talven ajan kytkettyinä parsinavetoissa, ja kesällä ne pääsivät ulos laitumelle. Nykyään monilla parsinavetoidenkin lehmillä on talvisin ulkoilumahdollisuus. Uusimmat navetat ovat pihattoja, jossa lehmiä ei kytketä kiinni.
Moderneissa verhoseinäpihatoissa lämpötila ja ilmavaihto ovat täysin toisenlaisia kuin vanhanaikaisissa matalakattoisissa navetoissa. Niissä tavoitellaan talvella vain 4–6 asteen lämpötilaa, ja se riittää lehmille hyvin.
Jopa lehmätkin ovat muuttuneet, Markku Suomela muistuttaa. ”Vanhojen parsinavetoiden mitoitukset eivät enää nykyaikana riittäisi, kun ayrshire- ja maatiaisroduista on siirrytty lypsykarjatiloilla isompikokoisiin holsteineihin.”
Vaikka sata vuotta vanha kivinavetta miellyttäisi ihmisen silmää enemmän, Suomelan mielestä tärkeintä on, että asukkaat eli lehmät voivat nykynavetoissa paremmin.
Uusissa pihattonavetoissa lehmien hyvinvointia on pyritty huomioimaan mahdollisimman monipuolisesti. Kuva: Johannes TervoLähteinä on käytetty muun muassa: LAARI 2014 – Suomen maatalousmuseo Saran vuosikirja, Kivinavetat, 2009, Ruoveden kunnan ja Suomen ICOMOS:in julkaisu, Esko Poutiainen: Lehmien ruokinnan ja hoidon muutokset, MTT 2002Navetoiden murroskaudet
1800-luvun lopulle asti lehmät tuottivat vain vähän maitoa, talvisin eivät lainkaan. Lehmät olivat lannantuottajina peltoviljelyn tärkeä tuki, mutta niidet olot olivat vaatimattomat ja ravinto laidunkautta lukuun ottamatta erittäin niukkaa.
1900-luvun alkuun asti tyypilliset navetat olivat puurakenteisia parsinavetoita. Näiden sekasontanavetoiden lattia oli sontaa ja kuiviketta. Talven aikana lattiataso nousi ja lannan tyhjennys oli keväisin kova urakka. Karjanhoidollisesti edistyneempi malli, luontinavetta, oli käytössä 1960-luvulle asti. Siinä oli usein puulattia ja lanta luotiin pois eläinten alta.
1900-luvun alussa alettiin rakentaa aivan uudenlaisia navetoita, joissa kaikki eläimet sijoitettiin saman katon alle ja lantala yli yhteinen. Rakentaminen tuli aiempaa kalliimmaksi, mutta arkityö helpottui. Näissä moderneissa parsinavetoissa oli jo karjakeittiöt ja maitohuone. Myös vintillä sijaitseva rehuparvi ja ajosilta yleistyivät.
Lypsykoneet alkoivat yleistyä 1950-luvulla ja traktorit alkoivat syrjäyttää hevoset maataloustöissä. Varhaisimmat pihattonavetat rakennettiin – niissä lehmät eivät enää olleet kytkettyinä parteen.
Maatalouden tuotantosuunnat alkoivat eriytyä 1970-luvulla ja tiloilla alettiin erikoistua tiettyjen kotieläinten kasvatukseen. Myös rakennukset muuttuivat. Sioille paras rakennus on erilainen kuin lypsykarjan, lihakarjan tai kanojen eläinsuoja. Puu- ja betonielementtirakentaminen alkoi yleistyä.
Korkeita, rehuparvella varustettuja navetoita ei enää suosittu, kun ruokinta muuttui. Lehmien pääravinnoksi vaihtui säilörehu kuivaheinän tilalle.
2000-luvulla on siirrytty lähes kokonaan pihattonavetoiden rakentamiseen. Niissä voidaan pitää suuria karjamääriä, kun lypsyasemat ja -robotit ovat helpottaneet lypsytyötä huomattavasti.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
