Jos pelloilla kasvaisi niin paljon palkokasveja kuin viljelykierto sallii, puolet väkilannoitetypestä voisi jättää ostamatta

Jos Suomen maataloudessa käytettäisiin niin paljon palkokasveja kuin on viljelykierron puitteissa mahdollista, väkilannoitetypen käyttö vähenisi noin puoleen.

Näin laskee joukko Luonnonvarakeskuksen tutkijoita. He ovat pohtineet, miten viljelytekniikan ja kasvivalikoiman keinoin voidaan helpottaa tilannetta, jossa väkilannoitteet ovat kalliita ja niiden saatavuus on heikko.

Yllä oleva laskelma koskee tavanomaista viljelyä kivennäismailla.

Palkokasvit sitovat typpeä ilmasta. Hehtaaria kohti palkovilja säästää lannoitetyppeä viljelyvuonna keskimäärin 60 kiloa. Vaikutus ei jää yhteen vuoteen, sillä seuraavalle kasville palkovilja jättää maahan keskimäärin 25 kiloa typpeä.

Luken tutkijoiden mukaan palkoviljojen, lähinnä herneen ja härkäpavun, pinta-ala voitaisiin tulevina vuosina nelinkertaistaa viime kesään verrattuna ilman, että niiden viljelyväli samalla lohkolla kävisi liian lyhyeksi. Samalla kohennettaisiin Suomen ruokaturvaa.

Käytännössä asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Sitä saattaa mutkistaa esimerkiksi siementen saanti: kaikkien palkokasvien kylvösiementä joudutaan tuomaan maahan, sillä oma ei riitä.

Palkokasvit vähentävät typen tarvetta myös nurmituotannossa. Rehunurmessa apila voi säästää 100 kiloa typpeä hehtaarille verrattuna siihen, että seoksessa on pelkkiä heinäkasveja.

Apilapitoisen nurmen jälkeen seuraavalle kasville säästyy 30 kiloa enemmän typpeä hehtaarille kuin heinäkasvien jälkeen.

Jos pelto laitetaan viherkesannolle, säästyy väkilannoitetyppi kokonaan. Viherkesannon jälkeisen viljakasvuston typpilannoitusta voi vähentää sadon alenematta 70 kiloa hehtaaria kohti ja vielä seuraavanakin kesänä 20 kiloa, Luken tutkijat laskevat.

He suosittelevatkin, että jos väkilannoitetypestä on pulaa, viherlannoituksen typpi hyödynnetään täysimääräisesti eli seuraavalle kasville ei anneta typpeä ollenkaan.

Biologinen typensidonta kannattaa käyttää hyödyksi myös kerääjäkasvien avulla eli kylvää esimerkiksi viljan aluskasveiksi apiloita ja seoksia, joissa pääpaino on nurmipalkokasveilla.

Aluskasviin kannattaa satsata. Kylvötekniikka, kylvöjen oikea-aikaisuus ja riittävä siemenmäärä ovat tärkeitä. Huippuhyvän apila-aluskasvin jälkeen seuraavan kasvin typpilannoitusta voi pienentää 50 kiloa hehtaarille.

Palkokasvit eivät vain vähennä typen tarvetta vaan myös parantavat pellon kasvukuntoa ja viljelyn kannattavuutta.

Viljapohjaisen viljelykierron katkaiseminen on aina eduksi: Vehnän sadontuotanto kasvaa suhteessa kierrossa olevien ei-heinämäisten kasvien lukumäärään. Myös kasvinsuojeluaineiden, erityisesti tautiaineiden, tarve vähenee.

Kasvinjalostus on nostanut viljelykasvien satotasoja ja samalla typen ja fosforin käytön tehokkuus on noussut.

Lisää tehoja voi saada seosviljelyllä. Eri kasvilajit ja lajikkeet altistuvat eri tavoin ulkoisille stressitekijöille, jolloin seosviljely voi parantaa kasvuston viljelyvarmuutta

Mineraalilannoituksen ja kasvinsuojeluaineiden tarve voi seosviljelyssä olla pienempi erityisesti, jos toinen lajeista on palkokasvi.

Kasvinjalostus on parantanut myös kasvien taudinkestävyyttä. Kestävät lajikkeet tarvitsevat vähemmän kasvinsuojeluaineita, mistä hyötyvät niin viljelijän kukkaro kuin ympäristö, tutkijat toteavat.

Terve kasvi pystyy tuottamaan paremman sadon sekä hyödyntämään tuotantopanokset tehokkaasti kasvuun ja sadonmuodostukseen.

Luken asiantuntijat: Erikoistutkija Hannu Känkänen, erikoistutkija Marjo Keskitalo, johtava tutkija Ari Rajala ja erikoistutkija Marja Jalli. Lue myös: A-Rehu kaipaa lisää rehuherneen tuottajia