Asiantuntijalta: Turvepeltojen kasvihuonepäästöjen vähentäminen vaatii uusia politiikkatoimia

Suomessa ei tällä hetkellä ole selkeitä politiikkatoimenpiteitä maatalouden turvemaiden merkittävien kasvihuonekaasupäästöjen torjumiseksi. Onkin tarpeen tunnistaa ja määritellä sekä julkisen että yksityisen sektorin kannustimet, joilla voidaan vähentää turvepeltoja ruoantuotannosta ja pienentää näin maatalouden kasvihuonekaasupäästöjä.

Suomessa yli puolet maatalouden kasvihuonekaasupäästöistä syntyy turvepeltojen viljelystä, vaikka niiden osuus on vain 11 prosenttia viljelyalasta.

Maatalous on siksi ilmastonmuutokseen myötävaikuttava voima. Tämä voima aiheutuu kestämättömästä maankäytöstä, kun orgaanista maaperää (turvemaita) raivataan ja käytetään ruoantuotannossa.

Maankäyttötapojen muuttaminen tai viljelyn välttäminen turvepelloilla vähentäisi nopeasti Suomen maatalouden kasvihuonekaasupäästöjä.

Toimivia toimenpideyhdistelmiä tunnistettaessa ja määritettäessä on kuitenkin vältettävä liian yksioikoisia politiikkatoimenpiteitä keskittymällä vain yksittäisiin ratkaisukeinoihin. Monikäyttöiset ratkaisut ja näkökulmat ovat välttämättömiä tukemaan toimia turvepeltojen kestävän käytön edistämiseksi ja maatalouden kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi.

Tärkein keino vähentää turvemaiden kasvihuonekaasupäästöjä on uusien turvepeltojen raivaamisen lopettaminen. Suomeen ei tarvita uutta peltoalaa ruoantuotannon varmistamiseksi.

Maanviljelijöiden keskuudessa pellonraivaus on kuitenkin normaali, perinteinen tapa kehittää maatilaa. Se on yksi luontevimmista vaihtoehdoista tilakoon kasvattamiseksi lisäpellon oston ja vuokrauksen lisäksi.

Riittävän korkean raivausmaksun määrääminen maankäytölle olisi vaikuttava ja taloudellisesti tehokas toimenpide, joka estäisi kannustimen hankkia uusia peltoja turvemaista.

Toinen tapa välttää viljelyä turvemailla on kannustaa niitä viljelijöitä vaihtamaan peltoja kivennäismaata sisältäviin peltoihin, joilla on viljelyssä turvepeltoja. Tätä voitaisiin edistää ostamalla turvepeltoja maanviljelijöiltä julkisten tai yksityisten aloitteiden kautta.

Tukien maksaminen kestävästä viljelykäytöstä ja hoidosta voisi olla myös tulevaisuuden politiikkatoimenpide.

Maanviljelijöihin on kulttuurisesti juurtunut ajatus siitä, että he ovat kansan ruokahuollon turvaajia. Onkin luotava uusi kulttuuri, jonka mukaan maanviljelijät ovat myös peltomaan ja maaperän hoitajia, jotka pystyvät vähentämään maatalouden turvepeltojen kasvihuonekaasupäästöjä.

Poliittiset päätöksentekijät joutuvatkin suunnittelemaan lähestymistapoja, joilla mahdollistetaan uuden kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman luomista maatalousyhteisöissä sen sijaan, että vain kompensoitaisiin menetettyä taloudellista pääomaa.

On kaksi mahdollista tapaa ottaa kulttuuripääoma huomioon politiikan luomisessa: joko kehittämällä kulttuuripääomaa koskevia toimenpiteitä, jotka mahdollistavat sen sisällyttämisen nykypolitiikkaan, tai muuttamalla perusteellisesti tapaa rakentaa ja soveltaa niin maatalouden ympäristöpolitiikkaa kuin ilmastopolitiikkaa.

Sekä julkisia että yksityisiä aloitteita tulisi luoda tukemaan maanviljelijöitä ja paikallisyhteisöjä, joille siirtyminen vähähiiliseen yhteiskuntaan on vaikeaa.

Kulttuurisen näkökulman tutkiminen uusia poliittisia toimenpiteitä suunniteltaessa vaatii lisätutkimuksia.

Pyrittäessä parantamaan turvepeltojen kasvihuonekaasupäästöjen laskentaa tarvitaan myös lisää tutkimusta orgaanisten maiden päästöihin liittyvien mittausepävarmuuksien ja epäjohdonmukaisuuksien ratkaisemiseksi.

Kansalliset, alueelliset ja paikalliset näkökulmat huomioon ottavat ratkaisut tulisi luoda yhdessä ruokajärjestelmän toimijoiden ja tutkijoiden kesken, jotta saadaan aikaan järjestelmän laajuisia muutoksia siirtymisessä kohti vähähiilistä yhteiskuntaa.

Ruokajärjestelmätasoinen lähestymistapa ja sidosryhmien vuoropuhelut kitkakohtien tunnistamiseksi auttavat ratkaisujen löytämisessä.

Yhteiskehittämisprosessin kautta voidaan saada maanviljelijät, elintarvikejalostajat ja paikallisyhteisöt yhdessä muiden tärkeiden sidosryhmien kanssa yhteisymmärrykseen keinoista, joilla pystytään hillitsemään ruoantuotannon kasvihuonepäästöjä käytännöllisellä ja tehokkaalla tavalla sekä tekemään ratkaisuja turvepeltojen tulevasta käytöstä.