Johanna Vakkamäen ja Juho Ruuhijärven maitotilalla kasvaa lehmien rehuksi nurmen lisäksi maissia. Kuva: Sanne KatainenVihti“Halusin, että lehmät jäisivät” – päätös, joka muutti Vakkamäen tilan suunnan
Johanna Vakkamäelle on tärkeää saada viljellä kotitilaansa.Tilaajalle”Perus hässäkkäpäivä”, hengähtää vihtiläinen maitotilayrittäjä Johanna Vakkamäki navetan ovella. On elokuun loppupuoli ja keli on lämmin ja kostea. Vakkamäen tilan puinnit ovat alkutekijöissään, mutta tänään ei ole asiaa pellolle, sillä eilen satoi.
Sateiden tuomasta puintitauosta huolimatta tilalla ei lepäillä laakereillaan. Pihapiirissä huristelee ristiin rastiin kaksi traktoria.
”Työntekijät ajavat kuivalantaa pellolle odottamaan syyskylvöä”, Vakkamäki selittää. Tänä syksynä olisi tarkoitus yrittää jälleen syysvehnää. Viime syksynä ei löytynyt keliä kylvölle, joten tilan vehnät ovat tänä vuonna kevätkylvöisiä.
Hetken päästä pihaan peruuttaa Delavalin huoltoauto ja heti perään kurvaa rekka, joka tuo kuorman hiekkaa kuivikkeeksi parsiin.
Vakkamäen tilan moderni navetta valmistui vuonna 2019. Kuva: Sanne KatainenVauhtia tilalla on riittänyt. Sukupolvenvaihdos tehtiin vuonna 2018 ja uusi navetta valmistui 2019. Alkuun lypsyrobotteja oli kaksi ja lehmiä 140. 2021 lehmämäärä kasvoi 200:aan ja robottien määrä kolmeen.
Johanna Vakkamäki on puolisonsa Juho Ruuhijärven kanssa tilan viides sukupolvi. Vakkamäen sukuun tila on ostettu 1800-luvun loppupuolella, ja sitä ennenkin paikalla on ollut viljelystä ja tilanpitoa. Tilan vanhimmat rakennukset, luhtiaitat, ovat 1700-luvun lopulta.
Vanhin tuotantokäytössä oleva rakennus on 1928 rakennettu kivinavetta, jossa on aikoinaan kasvatettu sikoja, hevosia ja lehmiä. 1970-luvulla se remontoitiin 28-paikkaiseksi parsinavetaksi. 2000-luvun alussa navettaan tehtiin laajennus, jossa navetasta tuli 50-paikkainen. Nykyisin vanhin osa toimii vasikkalana.
Tilan historiasta löytyy faktaa vanhoista maatilakirjoista. Kuva: Sanne Katainen
Toinen kirja on 1960-luvulta ja toinen 1920-luvulta. Kuva: Sanne KatainenKarjanjalostuksessa tila on ollut edelläkävijöitä.
”Pappa oli tosi innostunut karjanjalostuksesta. Keinosiemennys on aloitettu tilalla 1950–1960-luvulla”, Vakkamäki kertoo. 1980-luvulla tilan jalostuksessa alettiin käyttää ruotsalaista friisiläistä.
Nykyisin Vakkamäki keskittyy jalostuksessa lehmien kestävyyteen ja rakenteeseen. Se on jo tuottanut hedelmää.
”Meillä oli keväällä sellainen tilanne, että oli 12 satatonnaria lypsyssä.”
Satatonnari tarkoittaa, että lehmä on lypsänyt elämänsä aikana jo yli 100 000 kiloa maitoa. Vuodessa Vakkamäen lehmät lypsävät keskimäärin noin 11 500 EKM, mikä tarkoittaa energiakorjattua maitomäärää. Lukua laskettaessa otetaan maidon määrän lisäksi huomioon maidon valkuais-, rasva- ja kuiva-ainepitoisuudet.
Vakkamäen Cortina hakemassa rapsutuksia. Kuva: Sanne Katainen”Halusin, että lehmät jäisivät. Siitä se päätös tuli.”
Johanna Vakkamäen isä kuoli vuonna 2000. Tilaa jatkoivat perikuntana Vakkamäen äiti ja veli. Vakkamäki luki itsensä eläinlääkäriksi.
Ennen sukupolvenvaihdosta alkoi näyttää siltä, että lehmät lähtevät, sillä veli oli kiinnostunut enemmän koneista ja maansiirtotöistä.
”Halusin, että lehmät jäisivät. Siitä se päätös tuli”, Vakkamäki sanoo.
Vakkamäki tapasi tulevan puolisonsa Ruuhijärven Tampereella Hämeenkadun Appro -opiskelijatapahtumassa vuonna 2004.
Pahaa-aavistamaton tietotekniikan diplomi-insinöörinuorukainen pisti hynttyyt yhteen eläinlääkärin kanssa, päätyi ensin auttamaan tilan töissä ja nyt, 20 vuotta myöhemmin, on täysiverinen maatalousyrittäjä.
Tilalla investointiin hiekkaparsiin. Idea on Kanadasta peräisin. Kuva: Sanne KatainenVakkamäelle on tärkeää saada viljellä omaa kotitilaansa.
”Saa tehdä sitä, mitä monet sukupolvet ovat aikaisemmin tehneet. Varsinkin peltoviljelyssä näkee oman kädenjäljen”, hän pohtii.
Vakkamäen ja Ruuhijärven tilaa voi ehdottomasti kutsua moderniksi maitotilaksi, jyskyttäähän siellä lypsyrobotteja. Vakkamäen mielestä modernius ei kuitenkaan liity tekniikkaan vaan se on ajattelutapa, jossa katsotaan eteenpäin. Navetan ei tarvitse olla uusi.
”Modernilla maitotilalla on halu kehittyä ja viedä sitä eteenpäin. Ottaa ajatuksia ja oppeja muilta ja maailmalta ja tuo niitä omaan tekemiseen.”
Vakkamäen tilalla on haettu oppia etenkin Kanadasta. Niiltä matkoilta on saatu vaikutteita tilalla käytössä oleviin hiekkaparsiin sekä maissinviljelyyn.
Suunnitelmissa on tarkat kustannuslaskelmat päätöksenteon tueksi. Kuva: Sanne KatainenTilaa kehitetään pala kerrallaan.
Viime aikoina on panostettu erityisesti vastapoikineisiin, jotka saavat tilalla VIP-kohtelua, paitsi että se on lehmäihmisten kesken VIC, very important cow.
Tilan rehulogistiikka tulee tehostumaan, kun työn alla olevat laakasiilot valmistuvat navetan viereen.
Lisäksi suunnitelmissa ovat tarkemmat kustannuslaskelmat päätöksenteon tueksi.
”Ei niin, että haetaan viimeisetkin litrat kalliilla rehustuksella, vaan että löytyisi tasapaino”, Vakkamäki selittää.
Esimerkiksi urakointi on yleensä hehtaariperusteista. Lähipeltojen nurmien uudelleen perustaminen tavanomaista tiheämmin voi olla kustannustehokasta, jos ne sillä saadaan tuottamaan hyvin, Ruuhijärvi sanoo.
Ruuhijärvi pitää vallalla olevaa tekoälyvallankumousta yhtä suurena mullistuksena, kuin höyrykoneen keksiminen aikanaan.
”Tämä on tosi tyhmä aika olla pois työelämästä”, hän harmittelee, ja myöntää, että välillä ahdistaa.
Ruuhijärvi näkee päivittäisessä työssään monia kehityskohtia, joihin tekoäly voisi tuoda lisäarvoa. Saamme selostuksen edellispäivän appeenteon lomassa käydystä keskustelusta tekoälyn kanssa, johon liittyvät Delpro-ohjelmisto, automatisoitu data, rajapinta ja välitietokanta.
Selvää on, että Ruuhijärvellä olisi paljon annettavaa alalle insinöörinä, mutta kiireinen yrittäjä käyttää vapaa-aikansa nyt mieluummin perheensä kanssa.
Tilan harrastehevoset Pulla ja Kalle. Kuva: Sanne Katainen”Lähdetään torstaina Roomaan. Miniloma”, Ruuhijärvi kertoo. Tilalta lähteminen on helpoin tapa päästä oikeasti lomalle.
Vakkamäki käy ajoittain tyttärensä, Aino Ruuhijärven, kanssa ratsastamassa. Lisäksi tilallisten mieli lepää käyskennellessä näyttävällä perinnebiotoopilla sekä 1950-luvun rengin mökkiä remontoidessa. Molemmat sijaitsevat kätevästi tiluksilla.
Mökkiprojektissa Vakkamäki saa käyttää luovuuttaan valitessaan tapetteja.
Perinnebiotoopille on palautunut jo lännenisomaksaruoho, joka on uhanalaisen apolloperhosen toukan ravintokasvi. Kuva: Sanne KatainenMäen päällä sijaitsevan mökin ikkunoista avautuu idyllinen näkymä umpilehmien laitumelle. Tupaa koristaa jykevä Högforsin puuhella.
Vakkamäki etsi kyseistä hellaa pitkään ja sopiva löytyi viimein Torin kautta Karkkilasta. Pariskunta lähti hakemaan hellaa ja päätyi pitsalle Aki Kaurismäen kanssa.
”Se oli mahtava ilta”, Ruuhijärvi sanoo ja näyttää puhelimestaan todistusaineistoa, jossa hän lyö uunikaupoista kättä päälle Kaurismäen kanssa. Hella on köytettynä peräkärryyn.
Vakkamäen havittelema hella löytyi Torista. Kuva: Sanne KatainenVakkamäki ja Ruuhijärvi mainitsevat moneen otteeseen kiireen ja väsymyksen. Aina ei muisteta katsoa taaksepäin omiin onnistumisiin.
”Ei me pysähdytä itseämme kehumaan, muuta kuin silloin, kun te tulette joskus kerran viidessä vuodessa kysymään”, Ruuhijärvi nauraa.
Vakkamäki näkee karjan jalostuksen olleen isoin onnistuminen. Lehmistä on tullut kestävämpiä.
Tila työllistää useita harjoittelijoita ja kesätyöntekijöitä, eikä nuoria tekijöitä ole ollut vaikea löytää.
Ruuhijärven mukaan siitä voi olla ylpeä, että tila on hypännyt kokonaan uuteen kokoluokkaan.
Lupaamme tulla jälleen viiden vuoden kuluttua muistuttamaan, miten hienoa työtä tilalla tehdään.
Vakkamäen tilan umpilehmät laitumella. Kuva: Sanne KatainenArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
