Tutkijat: Nämä suuriin maatiloihin liittyvät uskomukset ovat pelkkiä myyttejä

Maatalouden kannattavuuden parantaminen on ajanut Suomessa kasvattamaan tilakokoa.

Suuri tilakoko näyttää usein synnyttävän mielleyhtymiä tuotannon kestävyyden heikentymisestä: yksipuolisesta viljelystä, ilmastokestävyyden heikkenemisestä, maan kasvukunnon rapautumisesta, kasvinsuojeluriskien kasvusta ja kielteisistä ympäristövaikutuksista.

On aika kurkistaa tutkimustemme antiin: ovatko tilakoon kasvuun liitetyt näkemykset todenperäisiä vai kevein perustein muodostettuja yleistyksiä?

Suomessa maatilat ovat kansainvälisesti vertailtuna varsin pieniä. Luonnonvarakeskuksen maataloustilastojen mukaan yleisin tilakokoluokkamme on 25‒50 hehtaaria.

Enää 27 prosenttia tiloista on alaltaan alle 15 hehtaaria, kun Suomen liittyessä Euroopan Unioniin osuus oli 44 prosenttia. Yli sadan hehtaariin tiloja oli EU:hun liityttäessä alle prosentti, nykyisin 14 prosenttia kaikista tiloista.

Luomutilojen kasvu ei suinkaan ole jäänyt tavanomaisten tilojen varjoon: niiden koko on yli kolminkertaistunut EU-kaudella ja niiden keskipinta-ala on jo 67 hehtaaria.

Tutkimuksissamme isoksi on määritelty vähintään sadan peltohehtaarin tila. Vertailukohteena on kolme tätä pienempää tilakokoluokkaa.

Vaikka tilakoon kasvaessa etäisyydet peruslohkojen välillä kasvavat, laajat tilukset tuottavat monia logistisia etuja.

Yksi eduista on mahdollisuus lohkojen yhdistelyyn, muotoiluun ja rakenteelliseen parantamiseen. Tämä ei väistämättä tarkoita laajoja peltomaisemia yksipuolistuneilla kasvustoilla. Peruslohkojen koon kasvaessa myös kasvulohkojen määrä kasvaa ilman, että suurimman kasvulohkon koko jatkaisi kasvuaan lisähehtaarien myötä.

Koska mosaiikkimaiset maisemarakenteet tuottavat biodiversiteettihyötyjä, on tärkeää, että heikkotuottoiset, ominaisuuksiltaan epäsuotuisat lohkot toimivat ympäristönurmina ja metsäsaarekkeet säilytetään osana peltomaisemaa.

Isot tilat viljelevät keskimäärin monipuolisemmin, löytyyhän niiltä todennäköisemmin eri viljelykasveille soveltuvia lohkoja. Tämä on mahdollistanut monimuotoisemmat viljelykierrot ilman, että tuotantoerät jäisivät pieniksi.

Näin ennaltaehkäistään myös kasvinsuojeluriskejä ja tuetaan maan kasvukunnon ylläpitoa.

Tilakoon kasvun ohella ilmastonmuutos on tukenut viljelyn monipuolistumista. Yhä suurempi valikoima vaihtoehtoisia viljelykasveja on löytänyt uusille tuotantoalueille. Tämä on tapahtunut ohran ja kauran kustannuksella, joita viljellään usein varsin yksipuolisesti vailla kiertoja.

Kasvivalikoiman monipuolistuminen paljastaa, että sopeutuminen muuttuneisiin tuotanto-oloihin etenee. Ilmastokestävyys paranee, kun viljellään samanaikaisesti säätekijöihin eri tavoin reagoivia kasveja.

Laajemman lajikirjon lisäksi isoilla tiloilla vaihdetaan lajikkeita nopeammassa tahdissa. Näin hyödytään kasvinjalostuksella aikaansaadusta satoisuuskehityksestä samalla, kun vähennetään tilan omaan siemeneen liittyviä piiloriskejä. Satoisuus onkin ykköskriteeri uusittaessa lajiketta.

Lisäksi naapuritiloilla on vaikutusta: mitä lähempänä tilat ovat toisiaan, sitä todennäköisemmin naapurustossa tehty lajikevaihdos kirvoittaa muitakin toimimaan samoin.

Koska isoilla tiloilla ollaan taipuvaisia uusimaan lajikkeita useammin, se kannustaa myös muita lähiseudun tilallisia lajikevaihtoon ‒ luultavasti myös uusien lajien kokeiluun.

Monihyötyiset kerääjäkasvit ovat vasta ”uransa alussa”, kun otetaan huomioon mahdollisuudet niiden käytön laajentamiseen.

Monimuotoisuuden lisäämisen ja hiilen sidonnan ohella ne voivat tuottaa monia rinnakkaishyötyjä maan rakenteelle, vesitaloudelle ja toiminnallisuudelle, rikkakasvien torjunnalle, ympäristöhaittojen vähentämiselle sekä ilmastokestävyydelle. Lisäksi typensitojat tukevat pellon ravinnetaloutta.

Kerääjäkasvit ovat arkea luomutuotannossa. Tavanomaisessa tuotannossa isot tilat, joilla on kokemusta erikoiskasvien viljelystä, ovat keskeinen kerääjäkasvien hyödyntäjäryhmä.

Kerääjäkasveja sijoitellaan eritoten suurille lohkoille, muttei yksistään pääsatokasvin sanelemana. Kerääjäkasveja suositaan ylipäätään lohkoilla, jotka ovat lähellä vesistöjä ja joilla on yksipuolisen viljanviljelyn historia, mikä paljastaa pyrkimyksen kotiuttaa niiden hyödyt.

Tilakoon kasvuun liitetyt myytit viljelyn yksipuolistumisesta ja sen haitoista ovat murtuneet tutkimuksissamme.

Tutkimukset perustuvat Suomen tila- ja lohkokohtaisiin aineistoihin. Vaikka emme ole tutkineet suoria ympäristövaikutuksia, on ilmeistä, että isoilla tiloilla tavoitellaan kannattavuuden parantamisen ohella monimuotoista, kestävää ja jatkuvuutta turvaavaa tuotantoa. Eikä näiden toimintatapojen voi nähdä olevan ristiriidassa maatalouden sopeutumis- ja ympäristötavoitteiden kanssa.

Pirjo Peltonen-Sainio

tutkimusprofessori

Lauri Jauhiainen

erikoistutkija

Luonnonvarakeskus