Ikivanha vuodenvaihde oli myös karjanhoitajan juhla

Mikael Agricola mainitsi käkrin jo vuonna 1551 Psalttarin esipuheessaan, jossa hän varoituksena listasi hämäläisten ja karjalaisten pakanallisia jumalia.

Myöhemmän perinteen valossa kyse ei kuitenkaan ollut personoidusta olennosta. Karjalan ohella eri murteiden mukainen keyri, keuri, köyri tai köyry tunnettiin muuallakin Suomessa.

Alun perin kekriä vietettiin liikkuvasti syyskaudella, kun talon työt olivat valmiit. Vasta myöhemmin se asettui pyhäinpäivän tienoille.

Työvuoden päätös, sadonkorjuu ja vainajien muistaminen kietoutuivat juhlassa yhteen monien vähäisempien sisältöjen kanssa.

Kekri on säilyttänyt sanana ja perinteenäkin arvoituksensa, mutta karjan osuus oli siinä huomattava. Kansanperinteen aineistoissa etenkin lampaiden ja juhlan yhteys on vanhaa perua ja palautuu eläinuhriin.

Valikoidun kekrilampaan teurastus ja syönti lammasonnen – joskus myös viljan kasvun edistämiseksi – oli jo esikristillinen tapa, joka säilyi pitkään savokarjalaisella alueella.

Kekrin aikoihin karjataikuus sai monia muotoja. Suomen Kansan Vanhat Runot -kokoelmassa kansanrunojen yhteyteen on toisinaan kirjattu näihin liittyviä menettelyjä.

Esimerkiksi Juvalta on tallennettu vuonna 1816 loitsu, jossa isäntä kekriaamuna hoki keitettyjä papuja uunille heitellessään ”Kipo kapo lampaita, muksis maksis talkkunata, levi lavi lehmiä!”. Pavut ja yksittäiset eläimet rinnastettiin magian logiikalla toisiinsa karjan kartuttamiseksi.

Talkkuna oli yksi suosituista kekrin juhlaruuista. Sata vuotta myöhemmin esimerkiksi Nurmeksessa sitä annettiin kotieläimillekin ja sanottiin: ”Kekri, kekri lehmäseni” tai ”kekri, kekri lamposeni!”.

Tapa kertoo karjaonnen tavoittelun ohella eläinten arvostuksesta. Hokema ja ruuan tarjoaminen voitiin sovittaa myös jouluun, mikä kuvastaa kekriperinteiden yleistä siirtymää uuteen yhteyteen.

Alkuperältään hämärän kekri-sanan murrejohdannaisilla on tarkoitettu usein jotain viimeistä, kuten myöhään syksyllä kylvettyä ruista tai viimeiseksi jäänyttä leikkuumiestä.

Karjataloudessakin se oli vuoden taitekohta, jota edelsi siihen osin vertautuva vanha Mikkelin päivä (29.9.).

Uhraamisella ja taioilla haluttiin näinä aikoina osaltaan varmistaa karjan selviäminen yli talven, jolloin ravinto ei ollut yhä hyvää ja taattua kuin ulkolaidunkaudella.

Kansanjuhlana kekri ei ole kestänyt aikaa kaupungistumisen myötä.

Sen parhaita perinteitä, hyvää ruokaa ja juomaa, voi silti yhä vaalia. Kunnon rosvopaisti kotimaisesta lampaasta herkullisilla lähellä tuotetuilla lisukkeilla ja laadukkaalla pienpanimo-oluella kävisi nykyajan kekrikattauksesta.

Ja mikäpä estää tekemästä taikaa lampaanluilla kuten muinaissuomalaiset?