Varpushaukat ovat olleet useana talvena vakituisia vieraita Heikki Willamon pihassa – ”Ne hyödyntävät pikkulintujen kertymää meillä ja naapurissa”

Puhelin soi helmikuisena päivänä. Tuttu oli ajanut ohitsemme ja nähnyt pellolla varpushaukan tappelevan harakan kanssa. Nappasin kameran ja kiirehdin alas tielle. Kamppailu oli jo ohi, haukka seisoi hengettömän saaliinsa päällä ja katseli ympärilleen.

Hetkisen kuluttua se nousi siivilleen ja retuutti raskaan taakkansa tien yli meidän puolellemme. Se ylitti penkan lunta viistäen ja päätyi niityn laitaan, pienen kuusen viereen.

Haukka oli roteva naaras, väritykseltään lämpimän ruskea, silmissä aikuisen pistävänkeltainen katse. Se ei välittänyt läsnäolostani, tuijotti vain hetken suuntaani, ennen kuin alkoi kyniä saalista. Se kiskoi höyhentupon toisensa perään päästäen ne tuulen vietäviksi, repi irti muutaman suuremmankin sulan. Sitten se ryhtyi syömään, ojenteli kaulaansa niellessään lämpimiä lihapaloja.

Varpushaukat ovat olleet jo useam­pana talvena vakituisia vieraita pihassamme. Yleensä linnut ovat olleet naaraita, mutta tänä talvena myös pienikokoisempi koiras on näyttäytynyt pikkulintujahdissa. Haukat ovat napanneet silloin tällöin keltasirkun tai tiaisen, mutta useimmiten ne ovat aiheuttaneet vain nopeasti ohimenevän paniikin ruokavieraiden joukossa.

Ruokavieraita haukatkin tietysti ovat. Ne hyödyntävät pikkulintujen kertymää meillä ja naapurissa, mutta kovassa niiden talvinen leipä silti on. Yllätys onnistuu harvoin, yleensä joku havaitsee hyökkääjän ajoissa, varoittaa ja muut ehtivät singahtaa ruokintapaikkaa ympäröivien pensaiden ja nuorten kuusten tiheään suojaan.

Jostakin haukkojen on kuitenkin saatava ruokaa, sillä yöt ovat pitkiä ja kylmiä eikä parinsadan gramman painoinen lintu voi kauaa paastota.

Varpushaukka vilahtaa pihapiirissä joskus myös kesällä, mutta paljon talvea harvemmin. Kesämetsä on täynnä lintuja, eikä pihassa ole mitään erityisen houkuttelevaa. Silloin kysymyksessä on aina lähistöllä asuvan pariskunnan koiras, joka petolintujen tapaan vastaa perheen ruokahuollosta.

Parina viime vuonna en ole löytänyt pesää, mutta sitä ennen haukat pesivät korpinotkossa vajaan kilometrin päässä kotioveltani. Ne asuivat vuosikausia tuota kosteaa painannetta. Ensimmäisen pesän löysin sieltä jo kesällä 1995, jolloin tänne muutimme.

Yksilöt ovat tietenkin vaihtuneet, sillä varpushaukan kokoinen lintu ei elä kovin monta vuotta. Pesäkorpi on kuitenkin pysynyt asuttuna. Ympärillä olevat saalistusmaat ovat ilmeisesti hyvät ja houkuttelevat paikalle aina uusia haukkoja kadonneiden tilalle.

Olisi mukava ajatella, että talvisin pihassa käyvät haukat ovat juuri noita lähistöllä pesijöitä. En kuitenkaan tiedä, jäävätkö talvehtijat reviireilleen vai vaeltelevatko ne ympäriinsä palatakseen kotiin vasta kevään korvalla.

Talvehtiminen sinänsä on viime vuosikymmenten aikana lisääntynyt. Syyt löytyvät sekä ilmaston lämpenemisen myötä leudontuneista ja lyhentyneistä talvista että yleistyneestä talviruokinnasta. Lähes jokaiselle pihamaalle kertyy joukoittain pikkulintuja, etenkin tavattomasti runsastuneita tali- ja sinitiaisia. Tuosta joukosta riittää ruokaa myös joukolle talvihaukkoja.

Haukka jatkoi ruokailuaan hyvän tovin. Se oli selvästi nälkäinen, ties kuinka kauan edellisestä ateriasta oli vierähtänyt. Lopulta se otti saaliin jäänteistä kunnon otteen ja nousi siivilleen. Nyt lento oli kevyempää, vaikka harakan pitkät pyrstösulat repsottivat menoa haitaten. Haukka katosi pellon taakse koivikkoon, jonne se ehkä kätki saaliinsa. Mikäli tarkkanäköinen närhi ei sitä löytäisi, haukalla olisi huomispäivän ateria valmiina odottamassa.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2022.