Sienestäminen, samoin kuin marjastaminen, katsottiin naisten ja lasten työksi. Laina Hakula (vas.) ja Pirkko Voutilainen sieniä keräämässä syyskuussa 1960. Kuva: Erkki Voutilainen / Museovirasto / Journalistinen kuva-arkisto
Länsi-Suomessa sienet olivat halveksittuja madonlakkeja pitkälle 1900-luvulle saakka ‒ sienestyksen läpimurto tapahtui vasta toisen maailmansodan ruokapulan aikana
Kun sienten arvostus kasvoi, alan tohtori olisi halunnut organisoida metsätyöläisistä sientenpoimijoita ja varata sienisadon vain maanomistajille.Tilaajalle
”Maitosieniä” eli rouskuja ryöpättiin ja säilöttiin suolasieninä puusaaveihin. Sienestäjät hyvällä rouskuapajalla, kuva on 50-luvulta. Kuva: Pekka Kyytinen / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelmaVenäjän keisarillisen armeijan upseeri Faddei Bulgari oli nälkäinen – ja ihmeissään. Suomen metsissä kasvoi valtavasti ”erilaisia maukkaita, tuoksuvia sieniä”, mutta kansa ei kerännyt eikä syönyt niitä.
”Ne olivat meidän ruokavarastomme tuon nälkäsodan aikana. On tietymätöntä, mistä syystä ruotsalaiset ja suomalaiset eivät käytä sieniä ravinnokseen”, Bulgari kirjoitti muistelmissaan Suomen sodasta 1808–1809. Muisteluksesta kertoo Jaana Luttinen kirjassa Metsä ja ihminen.
Jälkipolvet tietävät sienten karttamisen syyn Bulgaria paremmin. Pitkälle 1900-luvulle saakka suurimmassa osassa Suomea sieniä väheksyttiin. Varsinkin länsisuomalainen maalaisväestö suhtautui sieniin ”halveksuntaan asti torjuvasti”, Toivo Vuorela kirjoittaa teoksessa Suomalainen kansankulttuuri.
”Pohjanmaan maaseudulla sieniä pidettiin lehmien ruokana ja madonlakkeina. Nälkävuosina syötiin mieluummin pettua kuin sieniä”, kertoo Ritva Kylli, ruokahistorian tutkija Oulun yliopistosta.
Joutilaat keräilköön
Rahvas voi pahoin jo kuullessaan puhuttavan sienistä, kuvaili Elias Lönnrot Suometar-lehdessä vuonna 1858. Hän selitti sienikammoa kansan tottumattomuudella ja turhalla pelolla.
Oma vaikutuksensa on voinut ollut sillä vanhalla asenteella, että marjanpoimija ei ole mies eikä mikään. Keräilyn ajateltiin kuuluvan naisille ja lapsille, ja juuri heille sienestämistä suositteli alan tutkijakin vielä vuonna 1947.
”Etenkin asutuskeskuksissa on paljon toisarvoista työvoimaa (lapsia, nuorisoa, naisia), joka käyttää vain pienen osan ajastaan tuottavaan työhön. Sellainen toiminta kuin luonnontuotteiden talteenotto antaisi heille tilaisuuden suorittaa työtä, joka on kansantaloudellisesti yhtä arvokasta ja tuottavaa, tulivatpa tuotteet kotitarpeisiin tai myytäviksi”, Toivo Rautavaara kirjoittaa Suomen sienisato -nimisessä väitöskirjassaan.
Vaihtoehto lihalle
Aivan koko Suomi ei karttanut sieniä. Kaakkois-Suomessa ja varsinkin Karjalankannaksella Faddei Bulgari olisi jo Suomen sodan aikaan huomannut, että myös tavallinen kansa syö sieniä.
Sienten keräämiseen kannusti paitsi nälkä myös raha, sillä sieniä myytiin venäläisille huvila-asukkaille ja läheiseen suurkaupunkiin Pietariin.
Tavallista oli, että kannakselaisten talojen pihoilla roikkui langoissa kuivumassa sieniä, keväällä korvasieniä eli mörskyjä ja kesällä tatteja. Pietariin lähti myös tynnyreittäin suolattuja sekasieniä, ”maitosieniä” kuten karvalaukkuja, haapasieniä ja muita rouskuja.
Sienten itäinen käyttö liittyi uskontoon. Luterilaisessa Suomessa ei 1500-luvun uskonpuhdistuksen jälkeen enää paastottu, mutta ortodoksisessa Karjalassa paasto kuului yhä elämään.
”Paaston aikoina on ollut pakko keksiä vaihtoehtoja liharuoalle, ja idässä sieniä on käytetty siinä luovasti”, tutkija Ritva Kylli taustoittaa.
Valistusta kansalle
Siinä missä Länsi-Suomen tavallinen kansa 1800-luvulla karttoi sieniä, herrasväelle varsinkin kantarellit jo hiukan maistuivat. Tapa levisi Pohjanlahden tälle puolelle Ruotsin paremman väen pöydistä, missä vaikutti ranskalainen ruokakulttuuri.
”Monille ruokasienille annettiin ranskalaisia nimiä”, Jaana Luttinen kirjoittaa.
Niinpä herkkutatti oli herraskaisilla lautasilla nimeltään karljohan. Herkullinen sieni sai ruotsinkielisen nimensä Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhanan eli entisen ranskalaismarsalkan Jean-Babtiste Jules Bernadotten mukaan.
Jotta vähäväkiset ymmärtäisivät helpottaa nälkäänsä sienillä, sivistyneistö aloitti valistuskampanjoita. Ne puettiin usein opettavaisiksi tarinoiksi.
Hyvänä esimerkkinä tästä on vuonna 1863 ilmestynyt Sienikirja eli Sieni-Kallen osviitta tuntemaan ja käyttämään syötäviä sieniä. Siinä talonpoika Kallen perhe valistuneesti kerää sieniä, vaikka muut kyläläiset pilkkaavat heitä.
”Näin tultiin talvi hyvin aikoihin; sienet korvasivat leipää [– –]. Tuli suvi ja Kallella oli vielä tarpeeksi leipää, vaikka kaikkein muitten vilja silloin oli loppunut.”
Niin sanotun paremman väen pöytiin sienet kulkeutuivat ranskalaisesta keittiöstä Ruotsin kautta. Eugenie ja Renate Grünberg, anoppi ja miniä, sienestämässä Helsingin Haagassa 1930-luvun alussa. Kuva: Constantin Grünberg / Helsingin kaupunginmuseLehmälle ensin
Satusetä Sakari Topeliuksesta tuli yksi sienivalistajista Maamme kirjassa, joka ilmestyi vuonna 1875. Sitä luettiin Suomen kouluissa 1940-luvulle saakka.
”Täällä ei ole sellaisia syötäviä kasveja, joita on eteläisissä maissa, mutta sen sijaan Jumala on antanut meille runsain määrin erilaisia sieniä. [– –] Tällaista hyvää ruokaa sienistä tietämättömät ihmiset tallaavat jalkainsa alle ja syyttelevät kuitenkin Jumalaa ja ihmisiä siitä, että heillä on ruoasta puutetta [– –]”, Topelius kirjoittaa ja antaa myös käytännön ohjeita sienten keräämiseen ja käyttämiseen.
Epäileväiseen kansaan valistus tehosi varsin huonosti.
”1900-luvun alkupuolella sienitietoutta lisäämään tulivat kotitalousoppilaitokset, Marttajärjestö ja lehdet, esimerkiksi Kotiliesi”, Ritva Kylli kertoo.
Kotiliesi neuvoi vuonna 1927, että jos käytettävissä ei ole hyvää sienikarttaa, löytöjä kannattaa tarjota ensin lehmälle:
”Jos se kelpaa lehmälle, kelpaa se myös ihmiselle. Lehmä ei syö myrkkysientä erehdyksessäkään.”
Satumaisen kallista
Sienestämisen läpimurron Ritva Kylli ajoittaa toiseen maailmansotaan ja sen jälkeisiin vuosiin.
”Maantieteelliset erot Itä- ja Länsi-Suomen välillä alkoivat tasoittua, kun karjalaisia omine ruokatapoineen muutti eri puolille Suomea. Vuosikymmeniä oli jo korostettu, että sienet ovat hyvää ravintoa. Kun ruoka sodan mittaan väheni, metsän antimet nousivat ihan toiseen asemaan kuin ennen.”
Talkoilla sieniä keräämään innostettiin sota-aikana myös nuorisoa. Esimerkiksi vuonna 1941 keräystalkoomitalin saamisen yksi edellytys oli se, että keräsi 20 kiloa sieniä. Nuoret saivat sinä vuonna kokoon yli 4,6 miljoonaa sienikiloa, raportoi Kansa sodassa -kirja.
Kriisin keskellä ruokasienten tarve oli kova. Esimerkiksi Helsingissä ”muun särpimen puutteessa sienten kysyntä on ollut suuri ja niitten hinnat satumaiset”, Toivo Rautavaara kirjoittaa väitöskirjassaan. Hänestä tuli vahva sienten puolustaja.
Rautavaara katsoi sienet ”särvinruoka-aineeksi” lihan ja kalan lailla. Lihan tuottaminen oli kuitenkin kallista, ja kalaa oli hänen mielestään huonosti saatavilla.
”Sen sijaan sienet ovat kansantaloudellisesti erinomaisen edullisia, ne kun ovat ’kasviriistaa’, jonka hankkimiseen ei tarvita peltoa eikä viljelytöitä.”
Kaakkois-Suomessa sieniä käytettiin aiemmin ja yleisemmin kuin läntisessä Suomessa. Hilkka ja Kaisa Reinman perkaamassa sieniä Valkealan Riihikalliossa 23. heinäkuuta 1960. Kuva: Erkki Voutilainen / Museovirasto / Journalistinen kuva-arkistoKenen metsä, sen sieni?
Nykyään noin 40 prosenttia suomalaisista sienestää, enimmäkseen omaan ruokapöytään. Myös nuorten sienestysinnostus on ollut kasvussa. Varsinkin Itä-Suomessa itse kerätyistä sienistä saadaan hiukan myyntitulojakin.
Toivo Rautavaara hahmotteli sienille huomattavasti tärkeämpää elinkeinopoliittista tulevaisuutta. Sienestämisestä olisi hänen mielestään pitänyt kehittää ”järkiperäistä” ja tehdä siitä osa metsätyöntekijöiden arkea.
”Valtion ja yhtiöitten laajoihin metsiin voitaisiin sijoittaa tuhansia metsätyöläisperheitä, joitten talvisen hakkuu- ja ajotyön ja kesäisten perkaus-, kuivatus- ja tietöitten täydennyksenä olisi järjestelmällinen metsän sivutuotteitten talteenotto sekä pieni maatalous.”
Toteutumatta jäi Rautavaaran toinenkin toive: se, että sienestäminen pitäisi rajata jokamiehenoikeuksien ulkopuolelle.
Tohtorismies kun piti parhaana, että ”sienisato on metsänomistajan omaisuutta, semminkin kun huonohkoilla metsämailla vuotuisesta sienisadosta voi saada suuremman tulon kuin puun kasvusta.”
Ritva Kylli arvelee, että metsäsieniä arvostettaisiin nyt ehkä nykyistäkin enemmän, jos oikeutta kerätä niitä ei pidettäisi niin itsestään selvänä.
”Sienet ovat luonnonmarjojen lailla ainutlaatuista syötävää, jota ei tarvitse kylvää eikä kasvattaa. Sen kun vain menee metsään.”
Lähteitä ja lisätietoja:
Jussi-Pekka Alander: Kansa sodassa (readme.fi 2020)
Janne Haikari: Metsän marja-apajat ja sienipaikat. Teoksessa Ihminen ja metsä 2 (Metsäkustannus 2012)
Ritva Kylli: Suomen ruokahistoria (Gaudeamus 2021)
Luonnon virkistyskäyttö 2020 (Luke 2022)
Jaana Luttinen: Sienet osaksi ruokavaliota. Teoksessa Ihminen ja metsä 1 (Metsäkustannus 2012)
Toivo Rautavaara: Suomen sienisato (WSOY 1947)
Sakari Topelius: Maamme kirja (WSOY 1985)
Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri (WSOY 1977)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2023.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
