Keskisarja: Demokratian ja diktatuurin luonnonvarat

Metsä, jota omistavat instituutiot, yritykset sekä pienet ja keskikokoiset ihmiset, versoo kansanvaltaa. Eräillä muilla luonnon­varoilla on taipumus voidella totalitaarisia koneistoja. Esimerkiksi käy Neuvostoliiton musta taloushistoria.

Siperiasta löytyi 1950–1960-luvuilla valtavasti öljyä. Sen avulla Neuvostoliitto rupesi supervallaksi.

Tsaarin Venäjä oli ollut maailman suurin viljanviejä, mutta Neuvostoliiton väestölle eivät läheskään riittäneet kolhoosien antimet. Reaalisosialismi perustui viljantuontiin. Neuvostoliitto toi kymmeniä miljoonia tonneja vehnää, kasvirasvoja sekä karjan ja siipikarjan rehua. Neuvostoliittolaiset koneet ja kulutustavarat eivät tietenkään kelvanneet vapaille markkinoille. Kauppataseen pelasti vain öljy.

”Öljykirous” tunnetaan myös kolmannen maailman maista. Budjetit perustuvat runsaudensarveen. Se pulppuaa tuotetta, joka käy kaupaksi ilman innovaatioita. Yhteiskunta ostaa tiedon ja taidon ulkomailta ja maksaa öljyrahalla. Jalostettuja tavaroita on turha itse kehitellä. Öljyklusteri nojaa valtion ja jättiyhtiöiden mahtiin. Reilulla hallinnolla ja kansalaisoikeuksilla ei ole merkitystä. Korruptio kostuu barreleista. Eliitti anastaa, haaskaa ja törsää kuin viimeistä päivää – joka koittaa sitten kun maailmanmarkkinahinta tippuu.

Öljy oli 1970-luvulla erinomaisen hintavaa. Siksi Brežnevin Neuvostoliitto pärjäili. Puoli-ilmainen leipä piti neuvostoihmisen jollei tyytyväisenä niin passiivisena. Öljytulot tuudittivat siihen luuloon, että varaa on vielä kilpavarusteluun, Afganistaniin, kehitysmaiden vallankumouksiin ja Itä-Euroopan SEV-maiden pönkitykseen.

Lännen tiedustelupalvelut ja talousviisaat ennustivat 1980-luvun alussa Neuvostoliitolle pitkää ikää. Talous oli toki tehoton ja pysähdyksissä, mutta ilmeisen vakaa ja sortumaton. Loppu oli ihmeen lähellä.

Mihail Gorbatšovin perestroika karahti öljyn ankaraan halpenemiseen 1980-luvun jälkipuolella. Yhdysvallat ja Saudi-Arabia polkivat hintoja osittain strategisesta syystä. Seuraus oli Neuvostoliiton konkurssi. Kun valuuttavirta öljystä kuivui, kaikki hyvää tarkoittava uudistelu oli yhtä tyhjän kanssa, kuten osoittaa Jegor Gaidarin vahva tutkimus Imperiumin tuho (suomennos Jukka Malinen, Verbatum 2014).

Neuvostoliitto yritti nousta hintakuilusta pumppaamalla enemmän. Se ei onnistunut öljykirouksen noidan­kehässä. Kaivannaisteollisuus tukeutui tuontiteknologiaan. Sitä valuuttatuloton valtio ei enää saanut. Yhdenkin komponentin puute katkaisi tuotantoketjun.

Lennart Meri, kirjailija ja Viron tuleva presidentti, aavisti Neuvostoliiton tuhon taigalla lojuvista länsisaksalaisista putkistoista. Niiden sisään olivat työläiset rakentaneet ympyriäisiä asuntoja, koska käyttöä ei logistiikassa ollutkaan.

Mahojen täyttäminen oli entistäkin mahdottomampaa. Varaosapulan takia satoja tuhansia traktoreita ja puima­koneita ruostui romuraudaksi. Neuvostoliitolle oli kohtalokasta sekin, että viljanmyyjät eivät olleet itäblokin satelliitteja vaan niille piti maksaa kovalla valuutalla.

Nato-maat eivät viime vaiheessa kaataneet henkitoreista ex-vihollistaan. Ne päinvastoin yrittivät helpottaa kaaosta ydinaseiden keskellä. Luvassa oli hätäapua, kunhan Kreml salli Saksojen yhdistymisen eikä vyöryttänyt panssareita Viroon tai Ukrainaan.

Liennytysraha ei kuitenkaan ehtinyt Gorbatšoville ajoissa. Kansainväliset pankit ja tukkukauppa- ja kuljetusagentuurit tekivät johtopäätöksensä maksukyvyttömyydestä. Elintarvikkeiden tuonti tyrehtyi. Se oli Neuvostoliiton välitön kuolinsyy vuonna 1991. Tiskien tyhjyys ja nälänhädän uhka kiihottivat kaduille kansanjoukot, jotka kylläisinä olisivat jaksaneet jonottaa vapauksia.

Sosialismi vaihtui äkkipäätä rosvokapitalismiin. Moni­arvoinen markkinatalous ei innoittanut uusiakaan vallanpitäjiä. Kiireellisin reformi oli luonnonvarojen kahmiminen harvoihin käsiin. Siten syntyivät seuraavan diktatuurin edellytykset. Jopa äärettömät metsät jäivät yksityis­omistuksen ulkopuolelle syistä, joita demokraattinen suomalainen ihminen ei kykene käsittämään.

Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.