Yksi luontokuvaaja Heikki Willamon unelmista toteutui, kun mäyrä asteli pihaan

Muutama vuosi sitten olin kevään korvalla lopettelemassa lintujen talviruokintaa. Auringonkukkaa oli vielä pariksi päiväksi, sitten edessä olisi paikkojen haravointi ja siivous. Silloin huomasin, että ruokinta-automaatin alunen oli kuin imurilla puhdistettu, maassa ei ollut jyvän jyvää.

Arvelin mustarastaiden olleen tavallista tarkempia, mutta kun tilanne oli seuraavana aamuna sama, asensin paikalle riistakameran. Epäilykseni kohdistuivat nyt valkohäntäkauriiseen, joita pihassa kulki silloin tällöin, mutta kamera paljasti paljon enemmän.

Jo ensimmäisenä yönä kuviin tarttui kolmen valko­hännän lisäksi kaksi supikoiraa ja kaksi mäyrää.

Mäyrät herättivät heti kiinnostukseni, ja pihan tarkempi tutkiminen paljasti niiden ruokailu­jälkiä sieltä täältä. Ne tulivat ilmeisesti maahan karisseiden siementen takia mutta käyttivät hyväkseen pihan muitakin mahdollisuuksia. Ne ilmestyivät vasta pimeällä, mutta öiden lyhenemisen myötä ne alkaisivat varmasti näyttäytyä jo hämärissä.

Pihalintujen elämä on näkyvää ja kuuluvaa. Ne ovat aktiivisia valoisaan aikaan, ja parhaimmatkin piileskelijät paljastuvat laulunsa perusteella. Sen sijaan useimmat nisäkkäät ovat liikkeellä nukkuessamme.

Ne touhuavat hiljaisina omiaan, joten tiedämme hyvin vähän siitä, mitä pihassa yön pimeydessä tapahtuu. Tämä salaperäisyys on yksi syy siihen, että nisäkkäät kiehtovat mieltäni kaikkein eniten.

Toukokuun lopulla katselin ensimmäistä kertaa pihamäyräämme kameran läpi. Se tuli saunan takaa, hääräsi jotain seinustalla ja löntysti sitten piiloni eteen. Tuosta hetkestä alkaen aina juhannukseen asti useimmat iltani vierähtivät mäyrää odotellen ja valokuvaten.

Rutiinit olivat samat joka ilta. Viirunaama ilmestyi hämärän laskeutuessa, söi tarjolle laittamani siemenet ja kaiveli hetken pihamaalla. Sitten se katosi hämärään – useimmiten samaa polkua, jota oli tullutkin.

Meidän ihmisten unelmat ovat usein pieniä ja vaatimattomia. Yksi omistani toteutui noina alkukesän iltoina, kun pääsin katselemaan ja valokuvaamaan mäyrän touhuja sydämeni kyllyydestä.

Mäyrä on yksi suosikkieläimistäni, ja nyt minulla oli kotikenttäetu. On aina hauskaa, kun asiat tapahtuvat omassa pihassa. Kun eläimet ovat naapureita, niihin syntyy jonkinlainen side, ne tulevat osaksi elämääni.

Piilossa vietetyt tunnit avasivat uuden näkymän pihapiirin tapahtumiin. Esimakua sain heti kolmantena iltana ketun kulkiessa pihan poikki jo ennen hämärän tuloa. Se katsasti mäyrää varten laittamani tarjoilun, mutta ei kiinnostunut siitä vaan jatkoi matkaansa.

Pari iltaa myöhemmin kettu tuli uudelle vierailulle mäyrän ollessa jo paikalla. Se lähestyi uteliaana ja pysähtyi noin metrin päähän. Mäyrä vilkaisi olkansa yli ja jatkoi syömistään, ketun läsnäolo ei näyttänyt kiinnostavan sitä vähääkään.

Eläimet selvästi tunsivat toisensa. Ne tiesivät toistensa polut hajujen perusteella, olivat kohdanneet lukemattomia kertoja, pihassakin varmasti monena yönä. Kettua eivät siemenet kiinnostaneet, joten niistäkään ei saatu riitaa aikaiseksi.

Kettu jatkoi matkaansa, mäyrä ateriaansa. Lyhyt kohtaaminen oli ohi, mutta sen herättämät ajatukset jäivät pyörimään mieleeni.

Television luontosarjat koostuvat paljolti dramaattisista kohtauksista ja eloonjäämiskamppailuista, jotka ovat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tätäkin eläinten elämä hetkittäin on, mutta suurimmaksi osaksi se on tavallista arkea, jossa ei tapahdu paljoakaan ja jossa vältellään kaikenlaisia konflikteja.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2022.