Taimikon ABC – kokosimme selitykset tärkeimpiin termeihin

Vain harvassa metsätyössä ajoitus eli töiden oikea-aikaisuus on yhtä tärkeää kuin taimikonhoidossa. Metsän taimikonhoitovaihe, johon kuuluvat taimikon varhaishoito ja -perkaus sekä tätä myöhäisempi taimikon harvennus, kestää taimikon perustamisesta lukien kaikkiaan noin 15 vuotta. Viivyttely taimikonhoidon eri vaiheissa johtaa nopeasti kasvutappioihin, kun kasvatettava havupuusto jää lehtipuuvesakon puristuksiin.

Biodiversiteetti merkitsee metsäluonnon biologista vaihtelevuutta. Biodiversiteetti pitää sisällään lajien sisäisen perinnöllisen vaihtelun, eri lajien runsauden sekä elin­ympäristöjen eli biotooppien vaihtelun.

Ensiharvennus on metsikön ensimmäinen hakkuu, jossa kertyy myyntikelpoista puuta. Jos taimikkoa ei ole lainkaan raivattu ja ensiharvennus on metsän ensimmäinen hoitotoimenpide, hakkuusta saatava puu on todennäköisemmin alle kuitupuun mittojen ja korjuukustannukset ovat korkeammat.

Etukasvuisiksi kutsutaan niitä taimia, jotka ovat kasvatettavia havupuuntaimia pidempiä. Yleensä etukasvuiset taimet ovat lehtipuita. Ne kannattaa taimikonhoidossa poistaa, jotta ne eivät vie resursseja kasvatettavilta taimilta.

Rehevällä maapohjalla pintakasvillisuuden kilpailu voi olla runsasta. Kuva: Risto Jussila

Haapavesakko syntyy taimikkoon helposti, jos alueelta on kaadettu suurikokoisia haapoja kaulaamatta niitä ensin. Haapa on monimuotoisuuden kannalta arvokas puulaji, mutta männyntaimikossa se saattaa levittää männynversoruostetta. Tiheä haapavesakko voi myös lisätä taimikossa hirvituhoriskiä.

Hallaksi kutsutaan sääilmiötä, jossa lämpötila laskee kasvukaudella maanpinnan tuntumassa nollan alapuolelle. Halla voi vaikeuttaa metsän uudistamista tai aiheuttaa taimikossa kasvutappioita tai laatuvikaa. Hallavaurion tunnistaa havupuilla versojen nuupahtamisesta ja lehtipuilla versojen kellastumisesta.

Hallittu hoitamattomuus taimikossa tarkoittaa sitä, että tietyt taimikon osat jätetään tarkoituksella raivaamatta. Peitteisyyttä säilytetään, ja vain kasvatettavaa puustoa häiritsevä vesakko poistetaan. Hallitulla hoitamattomuudella pyritään parantamaan riistaeläinten elin­olosuhteita. Esimerkiksi pyy viihtyy tiheässä metsässä, johon on jätetty leppiä.

Heinäntorjunnassa pienille taimille luodaan kasvutilaa kaatamalla niitä ympäröivä pintakasvillisuus. Heinäntorjunta on yleensä välttämätön rehevillä maapohjilla, ja joskus se joudutaan tekemään useampana kasvukautena. Heinän voi joko polkea maahan tai niittää.

Heinäntorjunta kannattaa tehdä viimeistään syksyllä, jotta taimet eivät talvella jää lakoontuvan pintakasvillisuuden alle. Mikäli heinäntorjuntaa ei tehdä, vaarana on se, että taimet jäävät kilpailevan kasvillisuuden varjoon. Niiden kasvu hidastuu, ja ne voivat kuolla.

Ks. heinäntorjunta.

Hirvet aiheuttavat tuhoja männyn- ja koivuntaimikoissa keski- ja kevättalvella. Hirvet syövät taimien latvakasvaimia ja saattavat myös katkoa runkoja yltääkseen latvuksiin paremmin. Taimikon tilanne kannattaa tarkastaa kevättalvella. Toistuvat hirvituhot voivat tehdä taimikosta kasvatuskelvottoman, mutta hirvien aiheuttamiin tuhoihin on mahdollista saada korvausta.

Taimikoita hoidetaan Suomessa vähemmän kuin tarve olisi, joten taimikoihin kertyy joka vuosi niin sanottuja hoitorästejä. Metsäkeskus on arvioinut, että taimikonhoitomäärät koko Suomen tasolla pitäisi liki tuplata, jos hoitorästeiltä haluttaisiin välttyä.

Järeytymisellä tarkoitetaan puuston rinnankorkeusläpimitan kasvamista. Oikea-aikainen taimikonhoito johtaa nopeampaan järeytymiseen sekä parempaan tulokseen metsän ensiharvennuksessa.

Jääväksi puustoksi kutsutaan niitä puuyksilöitä, jotka taimikon harvennuksessa jätetään kasvamaan metsään. Tärkeää on se, että jäävä puusto on sopivan ja tasaisen tiheä.

Kasvatettavaksi puulajiksi kutsutaan sitä puulajia, jonka hyväksi hoitotyöt ja harvennukset metsässä tehdään. Kasvatettava puulaji valitaan maaperän ravinteisuuden mukaan. Myös hirvituhojen tai juurikääpätartunnan riski voi vaikuttaa puulajin valintaan.

Kasvatustiheys kertoo, kuinka paljon puuntaimia jätetään kasvamaan hehtaarille, kun muutaman metrin korkuisessa taimikossa tehdään taimikon harvennus.

Sopiva kasvatus- eli tavoitetiheys männyillä on istutetuilla kohteilla 2 000–2 200 kappaletta ja luontaisesti syntyneillä tai kylvetyillä kohteilla 2 500–3 000 kappaletta hehtaarilla, kuusella 1 800–2 000 kappaletta hehtaarilla ja rauduskoivulla 1 600 kappaletta eli runkoa hehtaarilla.

Kasvaminen liian tiheässä ja lehtipuiden varjostus voivat aiheuttaa havupuiden taimille kasvun hidastumista. Peratussa ja perkaamattomassa taimikossa ero puuston läpimitan kasvussa voi olla kymmeniä prosentteja.

Kasvupaikalla tarkoitetaan puuston kehitykseen vaikuttavia ympäristötekijöitä, kuten maaperän ravinteisuutta, vesi- ja lämpöolosuhteita sekä ilmavuutta. Kasvupaikat luokitellaan metsä- ja suotyyppeihin pintakasvillisuuden perusteella.

Haavan kaulaamisessa puun ympäriltä poistetaan kuorta noin 10–30 senttiä leveänä kaistaleena. Tarkoituksena on estää lehdissä syntyneiden ravintoaineiden kulkeutuminen juuriin. Ravinnon puutteessa puu kuolee, ja samalla estetään haapavesakon syntyminen. Toimenpiteellä pyritään ehkäisemään männynversoruostetta männyntaimikossa.

Raivaussaha on tarpeellinen työväline taimikonhoitotöissä. Kuva: Pekka Fali

Kehitysluokalla kuvataan metsikön puiden kokoa ja laatua. Kehitysluokkia on yhdeksän puuttomasta aukeasta uudistuskypsään metsikköön asti. Kehitysluokan avulla erilaisia metsiköitä voidaan vertailla keskenään. Kehitysluokan määrittämiseen käytetään puuston keskiläpimittaa.

Valtion kestävän metsänhoidon tuki eli Kemera-tuki on tarkoitettu yksityismetsänomistajille. Tukea voi hakea useille eri työlajeille, muun muassa taimikon varhaishoitoon. Nykyinen Kemera on voimassa 31.12.2020 saakka. Maa- ja metsätalous­ministeriö on kuitenkin valmistelemassa esitystä Kemera-lain voimassaolon jatkamisesta vuoden 2021 loppuun.

Kemiallisessa vesakontorjunnassa vesakon kasvu pyritään estämään torjunta-aineilla, esimerkiksi glyfosaatilla. Metsätaloudessa kemiallisia vesakontorjunta-aineita käytettiin 1950–80-luvuilla, mutta nyttemmin niiden käyttö on vähäistä.

Keskiläpimitalla tarkoitetaan puuston pohjapinta-alalla painotettua keskiläpimittaa. Keskiläpimitta mitataan rinnankorkeudelta, ja sitä käytetään kehitysluokan määrittämiseen.

Metsän kiertoajaksi kutsutaan aikaa, jonka kuluessa taimikko varttuu päätehakkuuikäiseksi metsäksi. Kiertoaika vaihtelee kasvupaikan ja metsän maantieteellisen sijainnin mukaan mutta on männyllä keskimäärin 65–95 vuotta ja kuusella 60–80 vuotta. Oikea-aikaisella taimikonhoidolla metsän kiertoaikaa voidaan lyhentää.

Kitkevä perkain on taimikon varhaisperkausta varten kehitetty, hakkuukoneeseen kiinnitettävä lisälaite, joka nyhtää lehtipuun vesat maasta juurineen. Perkainten kehittelyllä tähdätään taimikonhoidon koneellistamiseen ja sitä kautta hoitorästien purkamiseen.

Koealaa käytetään taimikon runkoluvun määritykseen. Tavallisesti taimikossa käytetään ympyräkoealaa, jonka säde on neljä metriä. Kun koealan taimien lukumäärä kerrotaan 200:lla, saadaan lasketuksi taimien määrä hehtaarilla.

Koneellisessa taimikonhoidossa käytetään traktoriin, harvesteriin tai kaivinkoneeseen kiinnitettävää kouraa tai taimikonhoitolaitetta. Usein koneellisesti tehtyyn taimikonhoitoon voidaan yhdistää myös kantokäsittely ja boorilannoitus.

Kuvioksi tai metsiköksi kutsutaan toimenpidetarpeiltaan, kasvupaikaltaan ja puustoltaan yhtenäistä metsän osaa. Perhemetsissä kyse on usein noin hehtaarin tai parin suuruisesta pinta-alasta. Kuvioiden rajat merkitään metsäsuunnitelmaan.

Latvuston sanotaan sulkeutuvan silloin, kun latvukset alkavat kasvaa kiinni toisiinsa. Latvuston sulkeutumisen ajankohta riippuu puulajista, kasvupaikasta sekä kasvatustiheydestä, ja taimikossa latvuston sulkeutuminen on merkki ensiharvennuksen tarpeesta.

Lehtipuuosuus kuvaa lehtipuiden määrää havupuutaimikossa. Kuivahkoilla kankailla ja sitä rehevämmillä maapohjilla havupuutaimikoihin on tavoiteltavaa jättää 10–30 prosentin lehtipuuosuus. Lehtipuut lisäävät metsän monimuotoisuutta. Sekametsät ovat myös yhden puulajin metsiä terveempiä ja vastustuskykyisempiä metsätuhoja kohtaan.

Lehtipuuvesakoksi kutsutaan luontaisesti, joko siemenestä tai kantovesasta, syntyneitä lehtipuun taimia.

Ks. kuvio.

Metsurityöksi kutsutaan metsän hakkuu- ja hoitotöitä, jotka tekee metsuri moottori- tai raivaussahalla. Metsuritöitä voi tehdä myös metsänomistaja itse.

Metsänviljelyketju pitää sisällään metsän uudistamiseen tarvittavat työt. Perinteisesti siihen on luettu mukaan maanmuokkaus sekä sitä seuraava kylvö tai istutus, jotka molemmat voidaan tehdä joko koneellisesti tai metsurityönä. Suositeltavaa on lukea myös taimikon varhaisperkaus osaksi metsänviljelyketjua, sillä vasta varhaisperkauksen yhteydessä selviää, onko taimikkoa esimerkiksi täydennysistutettava.

Ks. biodiversiteetti.

Myöhemmäksi taimikonhoidoksi kutsutaan varhaisperkauksen jälkeen tehtävää harvennusta, jossa taimikko harvennetaan kasvatustiheyteen.

Männynversoruoste on sienitauti, joka vioittaa ja tappaa vuosikasvaimia ja aiheuttaa tällä tavoin kasvutappioita ja muotovikoja. Männynversoruoste voi tappaa pieniä taimia. Tautia esiintyy koko maassa. Haapa on sienen väli-isäntä, joten tautiriski on suurin niissä männyntaimikoissa, joissa kasvaa haapavesakkoa.

Nuoreksi kasvatusmetsäksi kutsutaan metsää, jossa rinnankorkeusläpimitta on keskimäärin 8–16 cm ja valtapituus joko yli 7 metriä (havupuilla) tai yli 9 metriä (koivuilla).

Nuoren metsän hoidolla tarkoitetaan taimikon perustamista seuraavia hoitotöitä aina ensiharvennukseen saakka. Kemera-lain mukaan nuoren metsän hoitoa ovat taimikonhoito ja nuoren metsän kunnostus.

Nuoren metsän kunnostuksesta puhutaan, kun hoitamatta jäänyt, riukuuntunut metsä harvennetaan sopivaan kasvatustiheyteen. Hoidon puutteen vuoksi rungot eivät välttämättä täytä ainespuun mittoja. Tavoitteena on, että nuoren metsän kunnostuksen jälkeen puustolla on tilaa järeytyä myyntikelpoiseksi ensiharvennuspuuksi.

Ks. varhaisperkaus.

Pintakasvillisuudeksi kutsutaan metsän alinta kasvikerrosta. Erilaisissa metsissä pintakasvillisuus vaihtelee. Taimikoissa pintakasvillisuus koostuu usein heinistä, kun taas varttuneemmissa metsissä pääosa pintakasvillisuudesta on erilaisia sammalia ja varpuja.

Poistumaksi kutsutaan hehtaarilta poistettavien runkojen määrää. Esimerkiksi Kemera-laissa nuoren metsän hoidon tuen saaminen edellyttää sitä, että poistuman on oltava vähintään 1 500 runkoa hehtaarilta (Pohjois-Suomessa 1 000 runkoa hehtaarilta).

Pohjapinta-ala kuvaa puuston määrää. Se kertoo neliömetrimäärän, joka muodostuisi, jos hehtaarin alueelta kaikki puut katkaistaisiin rinnankorkeudelta ja laitettaisiin vierekkäin. Pohjapinta-ala mitataan relaskoopilla.

Raivaussaha on taimikonhoidossa yleisesti käytetty, moottoroitu työväline. Raivaussahalla voi sekä poistaa kilpailevaa puustoa (esimerkiksi lehtipuuvesakkoa) että harventaa kasvatettavaa puustoa.

Raivausveitsi on taimikon varhaishoidon työkalu, jolla heinää ja ohutta vesakkoa poistetaan lihasvoimin.

Rakenteellisella vaihtelulla tarkoitetaan metsän moni­puolisuutta esimerkiksi lajiston, lahopuuston määrän sekä puuston koon ja tiheyden vaihtelua.

Reikäperkauksessa poistetaan lehtipuut noin metrin etäisyydeltä kasvatettavista taimista. Kantovesat voidaan poistaa myös kauempaa. Reikäperkaus soveltuu hyväkasvuisiin havupuutaimikoihin, joissa ei ole riskiä, että vesakko kasvaa kasvatettavien taimien päälle. Vrt. täysperkaus.

Relaskooppi on apuväline, jota käytetään metsässä olevan puuston pohjapinta-alan mittaamiseen.

Metsäkielessä rinnankorkeus on 1,3 metrin etäisyys maanpinnan tasosta. Jos maanpinnan tasoa ei voida määrittää, etäisyys mitataan puun syntypisteestä.

Riistatiheiköksi kutsutaan alikasvoskuusten ja muun puuston muodostamia tiheikköjä, joita jätetään tarkoituksella metsään tarjoamaan suojaa ja ravintoa metsäkanalinnuille sekä riistalle. Riistatiheikköjä kutsutaan toisinaan myös suojatiheiköiksi.

Riukumetsän harvennukseksi kutsutaan liian tiheässä kasvaneessa ja siksi riukuuntuneessa metsässä tehtävää harvennushakkuuta, jonka tarkoituksena on kohentaa puiden kasvuolosuhteita, jotta ne pääsevät järeytymään.

Runkoluku kuvaa taimikossa puiden määrää hehtaarilla. Suositeltava runkoluku eli tiheys vaihtelee metsän kehitysluokasta, puulajista ja kasvupaikasta riippuen.

Käyräteräinen työkalu, jolla voi tehdä taimikon heinäystä tai varhaisperkausta lihasvoimin.

Ks. latvuston sulkeutuminen.

Ks. riistatiheikkö.

Taimikoksi kutsutaan nuorta metsää, joka ei ole vielä ensiharvennusvaiheessa. Hoitotarpeen mukaan taimikot jaetaan pieniin ja varttuneisiin taimikoihin.

Taimikon harvennus on metsän tulevaisuuden kannalta yksi tärkeimmistä hoitotöistä, sillä siinä kasvatettavaksi valitaan parhaat taimiyksilöt. Samalla taimikosta poistetaan havupuiden kasvua haittaavaa lehtipuustoa.

Kuusikossa harvennus tehdään taimien ollessa 3–4 metrin, männikössä 4–7 metrin ja koivikossa 4–5 metrin korkuisia. Harvennuksen jälkeen kasvatettavien puiden tulee olla vähintään metrin etäisyydellä toisistaan. Lehtipuustoa kannattaa säästää mahdollisuuksien mukaan sopiviin paikkoihin, ei kuitenkaan kahta metriä lähemmäs havupuun taimia.

Taimikon harvennuksen jälkeen kuusikossa tulisi olla 1 800–2 000 tainta hehtaarilla, männikössä 2 000–2 200 ja rauduskoivikossa 1 600 tainta hehtaarilla. Taimikon harvennukseen voi saada Kemera-tukea.

Oikea-aikainen taimikonhoito on kannattava investointi. Taimikonhoidossa metsään jäävät kasvamaan parhaat puuyksilöt, jolloin metsän kiertoaika lyhenee ja tukkipuun osuus koko kiertoajan puuntuotoksesta kasvaa. Jos taimikonhoito jää tekemättä, ei metsästä kerry ensiharvennuksessa ainespuuta.

Taimikonhoidon kustannukset määräytyvät työhön käytettävän ajan perusteella. Taimikonhoidon viivästäminen nostaa kustannuksia keskimäärin 10 prosentilla vuosittain. Kustannuksia voi pienentää tekemällä taimikonhoitotyöt itse, mutta ostopalvelujenkin käyttö on kannattavampaa kuin töiden laiminlyönti.

Taimikonhoidoksi kutsutaan kaikkia taimikon eteen tehtäviä hoitotöitä, kuten heinäntorjuntaa, varhaisperkausta, taimikon varhaishoitoa ja taimikon harvennusta.

Taimikon varhaishoidolla tarkoitetaan työtä, jossa taimikosta poistetaan kasvatettavien puulajien kasvua haittaavaa pintakasvillisuutta, kuten heiniä, ruohoja ja pensaita. Taimikon varhaishoitoon kuuluu myös täydennysviljely, mikäli kasvatettava taimikko sitä vaatii.

Kemera-laissa varhaishoidolla tarkoitetaan 0,7–3-metristen taimikoiden varhaisperkausta.

Ks. kasvatustiheys.

Puuston tilavuus on suure, jolla mitataan puun määrää. Kokonaistilavuus kertoo, paljonko metsätilalla on puuta. Keskitilavuudeksi kutsutaan keskimääräistä puun määrää hehtaarilla. Puuston tilavuus arvioidaan pohjapinta-alan perusteella.

Täydennysviljelyksi kutsutaan työtä, jossa taimikkoon istutetaan uusia taimia, koska taimikko on syystä tai toisesta jäänyt aukkoiseksi. Täydennysviljelyn tarpeellisuus harkitaan tapauskohtaisesti. Esimerkiksi taimien tuhon syy on selvitettävä ennen täydennysviljelyä.

Täysperkauksessa havupuun taimikosta poistetaan aukkopaikkoja lukuun ottamatta kaikki lehtipuusto. Vrt. reikäperkaus.

Valtapituudella tarkoitetaan sadan rinnankorkeusläpimitaltaan paksuimman puun keskipituutta hehtaarilta. Valtapituuden määrittäminen auttaa hahmottamaan metsän kehitysvaihetta. Sitä käytetään esimerkiksi harventamistarpeen arvioinnissa pohjapinta-alan ohella.

Vakiintuneeksi taimikoksi kutsutaan noin puolimetristä, kehityskelpoista taimikkoa, joka ei ole vaarassa heinittyä tai vesakoitua.

Varhaisperkaukseksi kutsutaan työtä, jossa taimikosta poistetaan kasvatettavan puuston kehitystä haittaava lehtipuuvesakko.

Verhopuustoksi kutsutaan yleensä kuusen taimien suojaksi jätettyä puustoa. Verhopuustoa voidaan jättää taimikon suojaksi heinittyvillä ja hallanaroilla paikoilla.

Emopuuston juuristosta suvuttomasti syntynyt lehtipuusto ja pensaikko, joka haittaa taimikon kasvua. Vesakko on usein lahovikaista, joten siitä harvoin muodostuu kehityskelpoinen taimikko.

Yhden tai kahden käden työkalu, jolla voi tehdä taimikonhoitotöitä lihasvoimin.

Lyhyt- tai pitkävartinen työkalu, jolla voi tehdä taimikon heinäämistä tai varhaisperkausta lihasvoimin.

Vähäarvoiseksi puustoksi kutsutaan yleensä niitä puulajeja, jotka eivät ole taloudellisesti merkittäviä. Tällaisia puulajeja ovat esimerkiksi haapa, raita, pihlaja ja harmaaleppä. Taloudellisesti vähäarvoinen puusto on usein monimuotoisuuden kannalta arvokasta, joten sitä kannattaa jättää metsään mahdollisuuksien mukaan.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/20.