”Talo jää, kun meitä ei enää ole” – Kolehmaiset remontoivat 1920-luvun talon alkuperäistä rakennustapaa kunnioittaen
Se oli salamarakkautta, kun Paula ja Lasse Kolehmainen kohtasivat vanhan hirsitalon Vihtavuoren ruutitehtaan asuinalueella.Tilaajalle
Lasse avarsi huonetilaa poistamalla seinän yläosaa ruokailutilan ja olohuoneen väliltä. Kuva: Hanne ManeliusLasikuistin sisäseinälle on ripustettu ruosteinen metallikyltti. Siihen on kirjoitettu numero 103.
”Talomme nimi on Rakennus 103”, Paula ja Lasse Kolehmainen selittävät.
Kyltti kertoo talon historiasta. 1920-luvun alussa vastaperustettu Valtion ruutitehdas ryhtyi rakennuttamaan ja numeroimaan työntekijöilleen asuntoja Ahlbackan tilan maille Laukaan Vihtavuoreen.
Kolehmaisten ja Rakennus 103:n tiet kohtasivat 1980-luvulla. Nuoripari oli muuttamassa töiden perässä Sveitsistä Jyväskylän tienoille, mutta kodista ei ollut tietoa. Sitten tuttava kutsui heidät kesämökilleen Vihtavuoreen.
”Hän mainitsi, että ruutitehtaan entiset talot ovat myynnissä. Sanoin, ettei meillä ole varaa semmoisiin”, Lasse muistelee.
Koska vanhat rakennukset ovat aina olleet hänelle intohimo, pariskunta kuitenkin poikkesi asuinalueelle. Valtavien graniittipaasien päällä kohosi jykevä, keltainen hirsitalo. Ja kun hinta selvisi, talo vei kerrasta heidän sydämensä.
Räjähtävä yllätys
Kun kauppakirjat oli allekirjoitettu, nuorella arkkitehdillä ja hänen käsi- ja taideteollisuusopettajavaimollaan oli kaksikerroksinen paritalo, bruttoalaltaan 225 neliötä.
Siihen oli vuonna 1925 rakennettu insinööri Hugo Karstenin suunnitelmien mukaan asunnot kahdelle työnjohtajalle. Nyt kahdesta kolmiosta tulisi yhden perheen koti.
”Lämmityksenä oli puulämmitys ja öljykamiina. Toisen huoneiston keittiöön tuli vain kylmä vesi, eikä pesutiloja ollut, koska alueella oli yhteinen sauna. Värimaailma oli 1960- ja 1970-luvun peruina räikeää oranssia, turkoosia ja kirkkaanvihreää, ja seinissä oli suurikuvioisia tapetteja”, Paula kuvailee lähtötilannetta.
Alkuun Lasse piirsi illat suunnitelmia, joilla heltiäisi rakennuslupa peruskorjaukseen ja jotka Museovirasto hyväksyisi. Talon ulkopuoli piti säilyttää, mutta sisällä omistajat saivat vapaat kädet.
Kun työt käynnistyivät, Lasse otti vuoden remonttivapaata. Omin ja apuvoimin hän ensin aukaisi kaiken, niin seinät, lattiat kuin katot, ja tarkasti rakenteet.
”Vain ruokailutilan lattiasta löytyi vähän vikaa. Rossipohjasta oli kellarikomeroiden vuoksi tukittu tuuletusta. Ongelma ratkesi, kun pohja puhdistettiin ja tuuletusaukot avattiin.”
Perustuksista löytyi myös dynamiittipötkö. ”Onneksi siinä ei ollut nallia, eikä se ollut saanut mistään kipinää.”
Remontti talon mukaan
Koko remontin ajan Paula ja Lasse asuivat remontin keskellä milloin missäkin huoneessa, tavarapaljouden seassa, siirrettävän sähköpatterin ja -lieden lämmössä.
”Moni varmaan piti meitä vähän hulluina.”
Kaaoksen keskellä pari ajatteli, että he olivat sattuneet oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Niin monta onnenpotkua talokauppaan sisältyi.
Ensinnäkin tehtaalla sattui työskentelemään sosiaalijohtaja Martti Poskiparta, joka näki rapistuvan asuinalueen kulttuurihistoriallisen arvon ja järjesti sen suojelukohteeksi. Sitten alue pääsi mukaan Suomen ensimmäiseen alueittaiseen perusparannuskokeiluun.
”Saatiin uudet sähköt, vedet ja viemärit tontille. Sekin oli onni, että meidät kelpuutettiin sopiviksi ostajiksi. Tehtaan ja kokeilun kautta saatiin lainat ja avustukset hyvillä ehdoilla. Talon hinta tuntui kohtuulliselta vielä senkin jälkeen, kun sama summa viisinkertaisena oli mennyt remonttiin.”
”Parasta tämän talon ostamisessa taisi silti olla se, että Lasse pääsi toteuttamaan unelmansa talon mukaisesta remontista”, Paula hymyilee.
”Halusin kaikessa kunnioittaa vanhaa tyyliä ja rakennustapaa, en sitä, mikä olisi muotia tai mistä erityisesti pitäisin”, Lasse kertoo.
Vanhan kunnioittaminen tarkoittaa hänelle malttia. ”On tärkeä osata olla tekemättä liikaa uutta tai uuden näköistä. Jos jokin on kestänyt 90 vuotta, niin ei se voi olla huonosti tehty.”
Maalari ja varpuvispilä
Pelargonit hehkuvat punaisina lasikuistin ikkunalaudoilla.
”Kuisti on oikeastaan kesämökkimme. Istumme täällä usein saunan jälkeen”, Paula kertoo.
Monta mutkaa oli tosin matkassa, ennen kuin alkuperäiselle avokuistille sai laittaa vanhat ikkunat.
”Lasit tuntuivat sitten loksahtavan paikoilleen aivan kuin suunnittelija olisi alun perin ajatellut niitä”, Lasse kertoo.
Vatupassiin hän ei vanhan talon remontoijana ole voinut tuijottaa. Sen sijaan tarvitaan realismia ja asennetta. Esimerkiksi nyt, kun makuuhuoneen lattia tuntuu vilpoisalta.
”Säilytimme hyvät, vanhat purueristeet, mutta hiiri on ehkä jo vähän myllännyt makuuhuoneen lattian alla. Ei puruja silti tarvitse vielä vaihtaa. Ensin voi käyttää villasukkia.”
Viime aikoina Lassen remonttitöiden lista on joka tapauksessa pidentynyt, koska hän lopetti äskettäin arkkitehtitoimistonsa ja ryhtyi eläkeläiseksi. Tiilinen aumakatto odottaa puhdistajaa, ja sisällä olisi uusittava kattoihin asennettuja lämmityselementtejä – edelleen talon alkuperäisessä hengessä.
”Tarkoitus on, että tyylillisesti ei voi erottaa uutta ja vanhaa. Siksi esimerkiksi lattiat ovat maalattua lautaa, eikä näkyvissä ole lämmityspattereita tai seinähirsiä. Tapettikerrosten alta paljastuneet hirret olivat kyllä upeita, mutta 1920-luvulla hirsiä pidettiin köyhyyden merkkinä ja niiden peittäminen oli hygieniakysymys.”
Niinpä sisäseinien alaosiin tuli maalattua puolipaneelia ja yläosien kuitulevyihin perinteinen roiskemaalaus.
”Roiskimme vaalean pohjavärin päälle tummia ja valkoisia pisaroita vanhan ajan varpuvispilällä”, Paula naurahtaa muistolle.
Aarteita purkutyömailta
Valo oli remontin tärkeä lähtökohta.
”Yhdistimme huoneistot niin, että alakerrassa valo pääsee kulkemaan huoneesta toiseen, talon päästä päähän.”
Toisen huoneiston keittiö muuttui uuden kodin keittiöksi. Toiseen tuli kodinhoitohuone, suihku ja sauna. Sen Lasse rakensi eristämisen ja ilmanvaihdon vuoksi talon sisään irralliseksi mökiksi, jossa on kertalämmitteinen puukiuas.
Sisäportaikkoa kääntämällä yläkertaan saatiin mahtumaan wc ja kolme makuuhuonetta vaatehuoneineen. Vanhat puu-uunit kunnostettiin käyttökelpoisiksi, ja muutamaan asennettiin yösähkövastukset. Keittiöön Paulan isä muurasi puuhellan ja leivinuunin.
”Tulisijat paitsi lämmittävät myös parantavat talon ilmanvaihtoa.”
Suurin osa remontin puutavarasta tuli Paulan kotitilan metsistä Kangaslammilta. Keittiön kaapistot pariskunta yhdisti talon kahden keittiön vanhoista kalusteista. He keräsivät ovia, ikkunoita, kaappeja ja kaiteita myös alueen muilta remonttityömailta, joissa purkutavaraa heitettiin pois.
”Se oli meidän onnemme, sillä ennen rakennettiin hyvästä puusta ja kestävästi.”
Entisajan ääniä
”Uuninluukut löysin nuorena purkutalosta”, Lasse esittelee olohuoneessa. Melkeinpä kaikkiin talon esineisiin liittyy jokin tarina ja historia, sillä pari harrastaa kierrätystä myös sisustuksessa.
”Tuntuu hyvältä käyttää samoja tavaroita, joita isovanhempamme ovat käyttäneet.”
Jos tänään paistaisi aurinko, keittiön ikkunoiden vanhoista laseista ja salusiiniverhoista heijastuisi pöydälle samanlaisia kuvioita kuin Lassen mummolassa aikoinaan. Olohuoneen seinällä raksuttaa seinäkello, joka on Paulan mummolasta. Keittiössä tuoksuvat tuoreet leivonnaiset, ja Paula on kattanut pöytään Arabian vanhat kahvikupit.
”Myös ääniä ja tuoksuja kannattaa remontissa ajatella, sillä ne ovat osa talon henkeä”, Lasse ja Paula vinkkaavat.
”Tai ehkä tämän talon henkeä voisi jo sanoa meidänkin hengeksemme. Talo jää, kun meitä ei enää ole.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2017.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
