Metsänpeitto on Pentti Linkolan upea nimikkometsä, jossa on poikkeuksellisen runsaasti lahopuuta

On hämärä marraskuun päivä. Astun tieltä ja olen muutamalla askeleella keskellä villiä metsää. Puita on paljon – nuoria, vanhoja, kuolleita ja kuolevia. Ilahduttavan paljon niitä retkottaa maassa, niin myrskyn hiljattain kaatamina kuin vuosia erilaisten lahottajaeliöiden asuttamina ja osin jo sammalhautoihinsa peittyneinä.

Kuljen matalaa kallionharjannetta pitkin laaksomaisen painanteen reunaan ja laskeudun sen pohjalle, jossa metsä muuttuu lehtomaisen reheväksi kuusikoksi. Siellä liruu ylempää soistuvasta maasta vetensä saava ojaksi vuosikymmeniä sitten oikaistu puro. Penkat ovat jo painuneet huomaamattomiksi, ja siellä täällä kaatuneet puut ovat pakottaneet veden taas mutkille. Ehkäpä puro löytää vuosien saatossa takasin vanhaan uomaansa.

On kosteaa, sammalet hohtavat syvän vihreinä. Niiden lajimäärä on valtava. On yleisiä kuten seinä-, kerros-, sulka- sekä erilaisia karhun-, kynsi- ja rahkasammalia, mutta myös komeita palmu- ja ruusukesammalia sekä erilaisia maksasammalia.

Tuulenkaatojen pystyyn nousseet juurakot kiemuroineen ja multapaakkuineen ovat kuin sammalten puutarhoja, täynnä eri lajeja omilla paikoillaan.

Metsänpeitto on lahopuun tarvitsijoiden paratiisi. Maassa retkottaa eri-ikäisiä maapuita, pystyssä on pökkelöitä ja kuolleita kuusia. Kuva: Heikki Willamo

Metsä on tavattoman kaunis, jokainen pieni yksityiskohta pääsee oikeuksiinsa. Sammalten vihreydessä jäkälät hohtavat harmaina ja lakastuneet saniaispehkot punaruskeina. On sieniä, kääpiä ja vanamon maavarsien pitkiä helminauhoja.

Korkealla kuusten latvoissa sirisevät hippiäiset, ja pieni metsätiaisparvi käy tarkistamassa, kuka niiden metsässä kulkee. Siinä on niin hömötiaisia, töyhtötiaisia kuin kuusitiaisiakin. Käpytikat takovat pajoillaan, puukiipijä kiertää runkoaan. Pohjantikan huolellisesti kuorimia kuolleita kuusia näkyy siellä täällä, mutta metsän hiljainen ei valitettavasti kohdalleni osu.

Seuraan notkelmaa jonkin matkaa kuolleiden saniaisten ja kortteiden keskeltä nousevia juurakoita ihastellen. Sitten nousen toiselle puolelle kumpuilevaan maisemaan, jossa on valtavia kivenlohkareita kuin jättiläisten sinne tänne viskomina.

Kapea notko johdattaa minut ojitetun suon laitaan. Sen kuivuneella reunaluisulla varttuu koivikko, josta näyttää kehittyvän pieni pökkelö­metsä.

Jatkan suon laitaa jyrkänteelle, jonka edessä on pieni haavikko. Runkoja on joitakin kymmeniä, muutama oikein komeakin, joiden tyvillä kasvaa erilaisia sammalia aina puolen metrin korkeuteen. Ylempänä rungoilla asustavat haavankäävät kertovat puiden olevan ytimestään pehmeiksi lahonneita ja tikoille erinomaisia pesäpuita.

Metsä vaikuttaa kolopesijöiden paratiisilta, ja niiden kannalta se paranee vuosi vuodelta.

Keltanastakan koristama koivunoksa lepää metsäsammalten keskellä. Kuva: Heikki Willamo

Urjalan Laukeelassa sijaitseva Metsänpeitto hankittiin Pentti Linkolan 80-vuotispäivän kunniaksi järjestetyn keräyksen varoilla, ja siitä tehtiin hänen nimikkometsänsä. Alue oli todellinen löytö, sillä tämän tasoisia metsiä on maamme eteläosissa kaupan todella harvoin.

Puusto on noin satavuotiasta, ei siis mitenkään erityisen vanhaa, mutta aarniomaisuus on silmiinpistävää. Kaikkein suurimmat puut puuttuvat, mutta mittaillessani petäjien tyviä huomaan, etteivät käsivarteni riitä niiden ympäri. Ne täyttävät siten Linkolan oman määritelmän mukaan oikean puun mitat.

Metsänpeiton aarniomainen luonne, rehevä lehtomaisuus ja lahopuun runsaus tekivät varmaankin Linkolaan suuren vaikutuksen. Paikassa yhtyvät monet metsäluontomme uhanalaisimmista piirteistä, johon vielä pinnanmuodot tuovat vaihtelua.

On kosteaa soistumaa ja puronotkoa, kivisiä rinteitä ja kuusten joukossa niin lehtipuita kuin suuria mäntyjäkin, joten alue sopii täydellisesti Luonnonperintösäätiön perustajan nimikkometsäksi.

Itse miellyin Metsänpeittoon heti ensisilmäyksellä. Se on hienoin kaikista tässä sarjassa esittelemistäni metsistä ja muodostaa oivallisen päätöksen kiertokäynnilleni Luonnonperintösäätiön suojelualueilla.

Lähes parinkymmenen hehtaarin pinta-alansa ansiosta Metsänpeitto täyttää myös kokonsa puolesta kriteerit, jotka riittävät turvaamaan elin- ja lisääntymismahdollisuudet monelle asukkaalleen.

Tutkiessani tuulenkaatojen kylkiä ja kurkkiessani niiden alle tajuan jälleen kerran niillä asustavien eliöiden valtavan määrän.

Näen sammalia, jäkäliä, sieniä ja kääpiä. Hyönteiset ja muut selkärangattomat piileskelevät puiden sisuksissa. Noiden pienten ja huomaamattomien eliöiden merkitys metsän ekosysteemille on valtava. Puut eivät kasvaisi ilman yhteistyötä sienten kanssa. Mikään ei hajoaisi ilman lahottajia, jotka muuttavat kuolleet uusien sukupolvien ravinnoksi.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2023.