Pääkirjoitus: Rahasto ei ole pahis, mutta tarkkana saa olla

Sain viime keväänä mutkan kautta mielenkiintoista palautetta muutaman vuoden takaisesta Aarteen jutusta.

Muuan eteläsuomalainen metsänomistaja oli voittanut tarjouskilpailun myynnissä olleesta metsäpalstasta. Korkeimman tarjouksen oli tehnyt metsärahasto, mutta myyjä halusi varmistaa, että hartaasti vaalittu metsä päätyy päteviin käsiin, ja päätti siksi myydä henkilölle, jonka tiesi Aarteen haastattelun perusteella ahkeraksi metsämieheksi.

Monet muutkin metsänomistajat tahtovat, että ajatuksella hoidettu metsä saa arvoisensa tulevaisuuden. Sukupolvenvaihdoksissa etsitään perheen piiristä se, jota metsä­työt eniten kiinnostavat. Myös suvun ulkopuolisissa metsätilakaupoissa ostajan aikeet halutaan usein kuulla jatkuvuuden nimissä.

Toisaalta: raha ratkaisee. Huhu kertoo, että rahastot ostavat nyt kaiken mikä ei liiku ja maksavat hehtaarihintoja, jotka saavat muut tarjoajat pudistelemaan päätään. Tänä vuonna yksityiset metsänomistajat ovat ostaneet vain 43 prosenttia myyntiin tulleista metsistä. Loput ovat päätyneet metsään erikoistuneille sijoitusrahastoille ja isoille metsäyhtiöille.

Sijoitusrahasto ei ole automaattisesti pahis. Pankkien metsärahastojen omistajat ovat enimmäkseen ihan tavallisia suomalaisia, jotka uskovat metsään ja arvostavat vaivattomuutta ja vakautta. Metsärahasto on yksi tapa hajauttaa varallisuuttaan tilanteessa, jossa korot ovat nollassa ja osakemarkkinoiden myllerrys alkaa hirvittää.

Uhkiakin on. Kun metsän omistaa institutionaalinen sijoittaja, tuottovaatimukset ovat kovemmat kuin yksityisellä metsänomistajalla. Seurauksena hakkuuaukot ovat isompia kuin mihin silmä on tottunut ja saattavat ilmaantua yllättävän pieniläpimittaiseen metsään.

Eniten arveluttaa metsien päätyminen ulkomaiseen omistukseen. Näin kävi esimerkiksi viime kesänä, kun eurooppalainen vakuutuskonserni osti United Bankers Oyj:ltä 18 224 hehtaarin metsäomaisuuden 73 miljoonan euron hintaan. Suomalaiset, hyvin hoidetut metsät kiinnostavat myös globaaleja sijoittajia, ja silloin voi jo puhua melkoisen kasvottomasta omistajasta.

Ehkä jo lähitulevaisuudessa olemme tilanteessa, jossa perinteisen perhemetsätalouden hyvät puolet palautuvat myös muiden kuin metsänomistajien itsensä mieleen.