Omakieliset etunimet kasvattivat suosiotaan, kun Suomesta rakennettiin kansakuntaa – Silloin Usko ja Toivo olivat tärkeitä

Kun Tarmo sai pikkuveljen, vauvan nimeksi mietittiin Urhoa, mutta pojasta tuli kuitenkin Sisu. Jos nimi on enne, veljes­parista ei tomeruutta puutu. Tarmoja on nimetty jo 1800-luvulla, mutta suosionsa huipulla se oli viime sotien jälkeen. Tarmolle oli silloin tarvetta.

Sisu taas on selvästi tämän vuosituhannen nimi, vaikka joitakin kymmeniä Sisu-nimisiä naisia ja miehiä on myös 1900-luvulla syntyneissä. Nämä kaksi etunimeä korostavat samansuuntaista luonteen- tai mielenlaatua. Ne ovatkin tyypillisiä miesten ilmiö­nimiä samoin kuin kisailevat Taisto ja Voitto.

1800-luvun puolivälin jälkeen vanhoja suomalaisperäisiä nimiä alettiin ottaa uudestaan käyttöön. Siihen vaikuttivat Elias Lönnrotin kokoamat Kalevala ja Kanteletar sekä kansallisen heräämisen aika. Kansakuntaa olivat synnyttämässä sekä suomenkieliset että eritoten ruotsinkielinen sivistyneistö.

Myös kokonaan uusia suomenkielisiä nimiä keksittiin, ja lehdistössä etsittiin tyystin uusia nimi- ja nimipäiväehdotuksia. Kun Kansanvalistusseura perustettiin vuonna 1874, se alkoi julkaista vaihtoehtoista almanakkaa virallisen rinnalla. Siinä merkittävä osa kristillisperäisistä nimistä oli korvattu uusilla suomenkielisillä nimillä, ja sille on ymmärrettävä selitys.

Kristillisillä nimillä on alkukielissään merkityksiä, jotka eivät suomen kielessä näy. Esimerkiksi Matti (Matteus) tarkoittaa Jumalan lahjaa ja Anna (Hannah) armollisuutta.

Nimen sisältö oli Raamatun ajan ihmiselle varsin tärkeä, jopa niin tärkeä, että joillekuille merkittäville henkilöille annettiin kokonaan toinen, uutta elämäntilannetta kuvaava nimi. Simonista tuli Pietari, joka tarkoittaa kalliota. Saulus Tarsolainen otti nimekseen Paulus, joka tarkoittaa pientä tai vaatimatonta.

Samaan tapaan suomalaiset äidit ja isät halusivat antaa lapselleen omakielisen nimen, joka välittää tärkeitä tunteita lastaan kohtaan. Nimessä voi näkyä myös jokin lapsen syntymään liittyvä erityislaatuinen asia.

Vuoden 1908 almanakka uudistui kertaheitolla, kun vuoden eri päivät omistettiin nimille eikä enää niiden kantajille, kuten aikaisemmin kirkollisessa kalenterissa oli tehty. Suomenkieliset nimet kasvattivat tuolloin voimakkaasti suosiotaan.

Onni, Otto, Ilo, Armas, Arvo tai Aarre. Nimiin on liitetty lapselle toivottuja ominaisuuksia. Vaikka poikaa on saatettu toivoa, yhtä hyvin tyttölapsi on ollut vanhemmilleen Lahja, Unelma, Helmi tai Tuike.

Viime vuosisadan alkupuolella tyttöjä nimettiin Helmeiksi, Hiljoiksi, Rauhoiksi, Vienoiksi ja Lempeiksi. Hiljalleen nämä ilmiönimet ovat nousseet uuteen suosioon. Poikia kastettiin Uljaiksi, Valioiksi, Mainioiksi tai Valppaiksi.

Samaan tapaan nimesivät omansa myös muinaissuomalaiset esihistoriallisena aikana. Itämerensuomalaisissa nimissä korostuvat ilo, hyvyys, rakkaus, toivo ja kauneus. Tällaisia nimiä olivat esimerkiksi Lemmikki, Kulta, Toivas, Mielikki tai Hellikki.

Kun Suomesta tuli itsenäinen valtio, suomalaisuusliike vaikutti myös nimistöön. Kotokieliset nimet vakiinnuttivat asemansa viimeistään vuoden 1929 almanakkauudistuksessa. Silloin Usko ja Toivo olivat tärkeitä, eikä Armokaan tyystin vieras.

Suosittuun lastenohjelmaan tuli taannoin uusi hahmo, sympaattinen pikkukoira Valpas, joka jakaa nimensä muutaman kymmenen pikkupojan kanssa. Muotivirtaukset vaikuttavat nimen valintaan.

Toisaalta kyläyhteisöissä oli tuttua ja turvallista antaa suvun nimiä, jolloin samassa kylässä on saattanut elää monta Annaa, Liisaa, Mattia ja Veikkoa. Läheisten tai sukulaisten lisäksi nimien esikuvina ovat saattaneet olla myös aateliset tai kuninkaat.

1900-luvun puoliväliin asti saatettiin kastaa perheestä useampia lapsia samalla kertaa. Nimenanto saattoi venyä vauvan toiselle kasvuvuodelle, jolloin pienokaisen luonne on ehtinyt näyttää jo hahmoaan. Siinä vaiheessa Toimi, Reima, Valto, Into, Aimo tai Rasa eivät kuulosta lainkaan hullummilta, sillä toimeliaassa puolentoista vuoden iässä sattuu ja tapahtuu.

Nykyvanhemmat eivät helposti anna omalle lapselleen oman tai vanhempiensa sukupolven suosikkinimiä. Vanhat nimet alkavat kiinnostaa vasta, kun edellisestä muotihuipusta on kulunut 80–100 vuotta. Silloin esivanhempien nimet kuulostavat tuoreilta.

Vanhoista ilmiönimistä Sulo, Jalo ja Oiva on löydetty 2000-luvulla uudelleen, tyystin uutena on noussut Valo. Hillitympiä vaihtoehtoja ovat Kaino, Aatos, Taito, Mieli tai Mielo.

Suomen kielessä vahvasti henkisiä ja tiedollisia ominaisuuksia painottavia nimiä nykyään kartellaan, vaikka muutama Tahto, Tieto, Voima tai Valta Suomesta löytyykin.

Muinaissuomalaiset eivät laittaneet kynttiläänsä vakan alle, sillä muinaisnimien yksi linja ennen kristinuskon tuloa ovat tiedolliset nimet: Tuntia, Vaania, Vaito, Kuuluva, Tietävä, Satatieto, Vallittu, Voipa, Yletty, Parattu (parannettu).

Taidot ovat määrittäneet ihmistä, joten hänet on voitu nimetä Ampujaksi, Laulajaksi, Tukiaksi, tai Vartiaksi. Ammatteihin liittyvät yksilönnimet ovat luontevia, sillä ammatti tai asema on voinut kulkea isältä pojalle: Kalamies, Joutsi(mies), Venemies, Kivutar, Nuolia, Noita, Seppä, Rautio, Terärautia. Sittemmin osasta ammattinimistä on tullut sukunimiä.

Perussääntö Suomessa on se, että naisen nimeä ei voi antaa miehelle eikä miehen nimeä naiselle. Joitakin nimiä on kuitenkin annettu sekä tytöille että pojille, koska ne eivät olleet ehtineet vakiinnuttaa asemaansa tietyn sukupuolen niminä.

Ujonpuoleiset Kaino ja Vieno ovat vanhastaan käyneet sekä tytölle että pojalle, samoin edellisiä vähälukuisempi Ilo ja vielä harvinaisempi Riemu. Ajanilmaukset Aina, Aamu ja Ilta on mielletty tytöille sopiviksi, kun taas Päiviö, Päivä ja Aatto ovat useimmiten miehiä.

Vanhastaan poikien ilmiönimissä korostuvat miehisinä pidetyt ominaisuudet kuten fyysinen vahvuus ja rohkeus. Pojat ovat Urhoja, Uuraita ja Valioita. Tyttölapsille annetuissa nimissä näkyy naisellisiksi miellettyjä ominaisuuksia.

Hilja, Tyyni, Tyyne, Rauha ja Lauha kertovat sävyisyydestä, Heljä, Hellä, Helinä, Hertta, Hellin tai Lempi taas äidillisyydestä ja kiintymyksestä.

Lasta haittaavaa nimeä ei saa antaa, vaikka mukana olisi rakastavaa kujeilua. Siksi Aina Valpas, Aimo Voitto tai Ilmi Selvä eivät välttämättä soveltuisi nimiyhdistelmiksi, vaikka erillisinä kaikki mainitut onkin hyväksytty väestörekisteriin.

Lähteitä ja lisätietoja:

Terhi Ainiala, Minna Saarelma ja Paula Sjöblom: Nimistöntutkimuksen perusteet. Tietolipas 221 (SKS 2008)

Eero Kiviniemi: Suomalaiset etunimet (SKS 2006)

Pentti Lempiäinen: Suuri etunimikirja (WSOY 1999)

verkkopalvelu.vrk.fi/nimipalvelu

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/2021.

• Vuoden 2019 alusta tuli voimaan uusi nimilaki, joka sallii entisten kolmen etunimen sijasta neljä. Samoin etunimeksi kelpaa sellainenkin nimi, joka on vakiintuneesti Suomessa käytössä, vaikka se ei vastaisi perinteistä kotimaista nimikäytäntöä.
• Etunimeksi ei voida hyväksyä nimeä, joka aiheuttaa pahennusta tai haittaa tai joka ei sovellu etunimeksi. Harvinaisen nimen lainmukaisuus on syytä varmistaa Digi- ja väestötietovirastosta tai seurakunnasta.
• Tulkinnanvaraisissa nimiasioissa Digi- ja väestötietovirasto voi pyytää suositusluonteisen lausunnon nimen sopivuudesta valtioneuvoston asettamalta nimi­lautakunnalta.