• Tukkijätkän elämä oli karua mutta vapaata

    Savotan arki oli ankaraa, mutta huumori auttoi jätkää jaksamaan.
    Tilaajalle
    Ilomantsin Museosäätiö Enso-Gutzeit Oy:n savotan hevosmiehiä Ilomantsin Vieksjärvellä 1920-luvulla.
    Ilomantsin Museosäätiö Enso-Gutzeit Oy:n savotan hevosmiehiä Ilomantsin Vieksjärvellä 1920-luvulla. Kuva: Lusto
    Metsä
    8.12.201615:00
    Tuija Manneri

    "Ei ollut koneita metsissä vielä, jätkä ja hevonen olivat ne koneet.”

    Näin osuvasti metsätyön kuvasi joensuulainen metsäteknikko Eino Keronen, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vuonna 1969 keräsi muisteluksia jätkäperinteestä.

    ”Silloin elossa oli vielä paljon kertojia, jätkiä ja heidän läheisiään tai tuttaviaan”, kertoo tutkija Jyrki Pöysä, joka on perehtynyt muisteluksiin. Niistä ankeimmat liittyvät asumiseen.

    Kun jätkä saapui työmaalle, häntä odotti yösija kortteeritalon vetoisella lattialla tai parhaimmillaan oma makuupaikka savottakämpässä. Ja lisäksi naula repulle.

    ”Jossa on eväät sekä työkalut sekasin kannettavana. Läskiä, leipää, suolaa, pokasaha, kirves ja vänkäri”, listasi ilomantsilainen maanviljelijä Vihtori Kareinen repun sisällön.

    Kämpät todetaan muisteluksissa ahtaiksi ja likaisiksi, väliin kylmiksi ja väliin liian kuumiksi. Päivän työstä sai usein palata hikisenä hyytävään kämppään, joka illan mittaan kuumeni ja yöllä jäähtyi.

    ”Aamulla joku huomasi hiusten jäätyneen seinään, ja jo nuoret saivat reumaoireita”, Pöysä kuvailee.

    Työ palstalla saattoi myös alkaa umpimetsästä.

    ”Se oli melkoista survivalmeininkiä! Esimerkiksi juukalainen Juho Pennanen kirjoitti, että pakkasessa ja lumipyryssä kurjin majoitus oli etuseinältään avoin havulaavu, jota lämmitti rakovalkea. Mutta laavuun majoitettiin vain lähiseudun miehiä, jotka pääsivät pyhänseutuna kotiin kylpemään.”

     

    Ennen jätkänä kuin renkinä

    Jo jätkän taival uudelle savotalle saattoi olla pitkä ja hankala. Matkan varrella ei aina suhtauduttu ystävällisesti yösijaa pyytävään kulkijaan.

    ”Jätkän oli kuljettava emäntäkultien avulla. Tehtävä ruokapalkalla taloissa töitä jos sitäkään milloin oli”, Kareinen kertoi.

    Epävarman elämän ja karut kokemukset jätkä käänsi nauruksi ja kaskuiksi. Niissä nokkela jätkä jallittaa saitaa isäntäväkeä ja hankkii ilmaiseksi ruoan, yösijan ja ehkä jopa seksiä.

    ”Kämpillä oli pimeinä talvi-iltoina paljon aikaa jutella, ja huumori auttoi jätkiä jaksamaan”, tutkija Pöysä valaisee.

    Vitsit kertovat myös yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä. Jätkät tulivat köyhistä oloista, he olivat joko tilattomia tai pientilallisia, jotka hakivat leivän jatketta metsästä ja uitolta. Talollisia hiersi se, että jätkä valitsi mieluummin uitto- kuin maatyön. Apumiehiä olisi kaivattu pelloillakin.

    ”Metsätyö oli raskasta mutta palkka parempi kuin renkinä. Metsään houkutteli myös vapaus ja itsemäärämisoikeus, sillä jätkä työskenteli urakkana ja itselleen. Eräs kirjoittaja totesi, että se oli toista kuin ´talonpojan orjana´ oleminen.”

    ”Monista muisteluksista huokuu jätkän tyytyväisyys metsätyöhön – siitäkin huolimatta, että työ oli kovaa ja jätkä oman aikansa pätkä- ja vuokratyöläinen.”

     

    Löytyy jokunen jätkätär

    Vanhoissa valokuvissa poseeraa kirjava jätkäjoukko. On kaikenikäisiä ja -kokoisia miehiä, jopa varttuneita ja vatsakkaita. Joskus, joskin harvoin, myös tyttöjä tai naisia, joita saatettiin sanoa jätkättäriksi.

    Valtaosa naisista toimi kämppäemäntinä, mutta osa osallistui hakkuisiin. Esimerkiksi hevosmiesisä saattoi ottaa tyttären mukaan metsätöihin, jos hänellä ei ollut poikia apulaisikseen.

    ”Jätkät tulivat kahdesta erilaisesta elämäntilanteesta”, Pöysä selittää.

    ”Osa jätkistä oli perheettömiä ja kodittomia kulkijoita, niin sanottuja lentojätkiä, jotka kulkivat työmaalta toiselle ja elivät kädestä suuhun. Osa oli perheellisiä pientilallisia tai vuokraviljelijöitä, kenties savotan lähiseudulta.”

    ”Usein pidetään vain jätkänä sellaisia, jotka on perheettömiä taikka eronneita, mutta sellainenkin on jätkien jätkä, joka on vienyt ehkä kymmenen lapsen perheensä niillä muruilla, joita jätkän pöydälle on isosilta tippunut”, määritteli keruukirjoituksessa lohjalainen Pekka Ollikainen.

     

    Julmaa pilaa tulokkaille

    Maanviljelijä-jätkät omistivat hevosia, joten savotalle heidät palkattiin tukinajajajiksi ja he puolestaan pestasivat itselleen muutaman hengen työporukan. Apulaiset olivat yleensä sukulaisia, tuttuja kylänmiehiä tai omia lapsia.

    ”Kuvissa näkee ihan lapsia, ja muisteluksissa kerrotaan jopa yhdeksänvuotiaista apureista. Alaikäiset joko kirjattiin yhtiöiden papereihin tekaistuilla täysi-ikäisen tiedoilla tai heitä ei kirjattu ollenkaan. He myös piiloutuivat, kun viranomaisia tai työnjohtoa ilmestyi työmaalle”, Pöysä tietää.

    Ensimmäisille talvisavotoilleen nuorukaiset lähtivät veljien, isien tai muiden luottoihmisten mukana.

    ”Lasten ja nuorten laittaminen metsätöihin oli ehkä välttämätöntä perheen elättämiseksi. Vanhemmat ajattelivat sen myös tärkeäksi elämänkouluksi, jossa lapsista kasvaisi hyviä työntekijöitä ja sellaisina myös hyviä puolisoehdokkaita. Koulunkäyntiä ei tuolloin pidetty kovin tärkeänä, eikä jätkien ja heidän jälkeläistensä koulutuskelpoisuuteen aina oikein edes uskottu.”

    Kirveen ja sahan käsittelyn maaseudun lapset oppivat jo varhain kotona polttopuita tehdessään. Savotalla sitten opittiin erityistaidot, jotka liittyivät puiden kaatamiseen, kuljettamiseen, pinoamiseen ja työvälineiden kunnostamiseen.

    ”Kokeneet opastivat ja pitivät huolta, etteivät nuoret esimerkiksi väärillä työtavoilla rikkoneet itseään.”

    Tulokkaita myös koeteltiin, varsinkin heidän huumorintajuaan. Pilailu oli jopa julmaa.

    ”Heitä huijattiin hakemaan olemattomia kuten rasvaa närelenkkien voiteluun. Tai heitä peloteltiin ”tappamisella” savotan lopuksi, millä tarkoitettiin lopputiliä.”

    Naurun ja häpeän kestäminen oli testi. Miesten joukkoon pääsi, jos läpäisi sen ja osoitti olevansa hyvä työntekijä.

     

    Pääsisipä saunaan!

    Saha soi, puru pöllysi, pihka tarttui vaatteisiin ja jätkällä virtasi hiki, ennen kuin tukkipuut saatiin metsästä pinoon. Peseytymis- ja pyykkäysmahdollisuuksia savottakämpiltä löytyi rajallisesti, joten sauna ja puhtaat vaatteet olivat ylellisyyttä.

    ”Puhdasta päälle, sanoi jätkä kun saunareissulla käänsi paidan nurinpäin”, kuuluu tuttu sananparsi, joka saattoi hyvinkin syntyä arkitodellisuudesta. Niinkin sanottiin, että helmasta jätkä paitansa tuntee.

    ”Hygieniaolot kämpillä olivat puutteelliset, varsinkin ennen vuoden 1928 kämppälakia. Siitä ennen tavallisella miehistöllä ei esimerkiksi juuri ollut vessoja, vaan tarpeet tehtiin maastoon säällä kuin säällä”, Jyrki Pöysä kertoo.

    ”Tarkkaa oli esimerkiksi, että jokaisella oli hangessa oma tikkunsa, jota käytettiin ulosteiden kaapimiseen. Toisen tikkua ei saanut ottaa – siinä meni yksityisyyden raja.”

    Syöpäläiset, kuten luteet, täit ja russakat, viihtyivät nekin jätkän seuralaisina, samoin vatsataudit. Tartuntatautien riskistä vitsailtiin porukassa, että ”jos sinussa on vaikka kuppa, ei se minussakaan pahene”.

     

    Leipää ja lotinaa

    Raskas ruumiillinen työ vaati raskasta ruokaa. Jätkä söi esimerkiksi tikunnokassa käristettyä läskiä, suolasillejä, rinkeleitä, makkaraa ja voita. Sekä tietysti lotinaa.

    ”Se oli sekoitus, johon kauhassa tai kattilassa hämmennettiin sulatettua rasvaa ja leivänmuruja tai jauhoa”, Pöysä kertoo.

    Eino Keronen muisteli, miten keitoksen ympärille kokoonnuttiin joukolla.

    ”Leivät esille ja siitä leikattiin tukeva palanen, josta lohkaistiin puukolla pieni pala, laitettiin puukon kärkeen ja kasteltiin lotinassa.”

    Ruokaa keiteltiin myös ulkosalla, ja padassa sulatettuun silavaan lisättiin mitä sattui löytymään.

    ”Keitoksen lämmetessä puista tippu siihen kaikenlaista tölömyy, tuli suurusta itsestään. Kunnalliskoen sijatkaan ei nykysin syö semmosta sapuskoo, ku mitä myö sillon syötiin. Meijän oli pakko. Muuta ei ollut”, lieksalainen Paavo Aho tallensi tuntemuksensa.

    Ruokajuomaksi hörpättiin vettä. Myös kahvia savotoilla keitettiin paljon, sillä se virkisti ja auttoi jaksamaan raskasta työtä.

    ”Jätkän kahvia sanottiin niin tuhdiksi, että kun sitä kolme kuppia juo, on takalisto uudella karvalla”, Pöysä naurahtaa.

     

    Tunteista ei turistu

    Talvella hämärä laskeutui varhain, joten työpäivä jäi lyhyeksi. ”Kirjoittamaton sääntö oli se, että pimeällä ei työskennellä. Jos joku urakoi öljylampun valossa, häntä pilkattiin. Se oli ehkä työturvallisuuden vuoksi hyvä”, tutkija Jyrki Pöysä miettii.

    Iltapuhteikseen jätkät huolsivat työkalujaan ja samalla heittivät huulta. Korttia pelattiin paljon, joskin rahasta pelaaminen oli monilla työmailla kielletty.

    ”Sääntöä oli syytä noudattaa, sillä esimiehillä oli valta irtisanoa kuka tahansa milloin tahansa.”

    Ärtymystään työnjohtoon jätkä purki tarinoihin, joissa pomo nolattiin. Ne ja muut kämppäturinat olivat usein suorasukaisen seksuaalisia.

    ”Jätkän elämään kuuluivat pitkät selibaattijaksot. Savotalla olikin eräänlainen miesrauha, joka tarkoitti sitä, että aitoja romanttis-eroottisia suhteita ei sopinut tuoda esiin. Esimerkiksi rakkaudesta vaimoon tai morsiameen ei puhuttu, mutta sen sijaan sai kerskailla kokemuksillaan maksullisista naisista.”

    Yhtä lailla savotalla vallitsi naisrauha. Emäntää tai muita naisia ei saanut vokotella eikä ahdistella.

    ”Ihan tarkkaan rauha tuskin piti, sillä syntyi savotoilla pariskuntiakin.”

     

    Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2016.

    Avaa artikkelin PDF

  • Metsäpalvelu

    Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.

    Siirry palveluun
  • Mainos: Nordea Private Banking
    <em id="emphasis">Hevoset ovat Johanna Riihijärvelle tärkeä vastapaino yrittäjän kiireisessä arjessa. Tallilla vietetyt hetket tarjoavat aikaa pysähtyä, kun Liikun kasvu pitää arjen vauhdikkaana. Kuva Sanni Alaraasakka.</em>

    Liikun perustaja Johanna Riihijärvi tavoitteli vapautta – vauraus seurasi perässä

  • Osaston luetuimmat
    • 1

      Luonto | Petteri Veijonen on viettänyt jo kaksi viikkoa metsässä hankkien ruokansa luonnosta – paino pudonnut kahdeksan kiloa

      Tilaajalle
    • 2

      Metsänhoito | Hanna Vahala ja Pekka Uusitalo eivät halua metsiään viralliseen suojeluun – ”Kun me annamme kuvion olla rauhassa, niin eikö se sitten ole rauhoitettu”

      Tilaajalle
    • 3

      Metsäkoneet | Sakari Alakärppä on tukkinut ojia, joita hän on vasta vähän aikaa sitten kaivanut

      Tilaajalle
    • 4

      Luonto | Svensk Jakt: Ruotsalaisesta ketusta löytyi erikoinen värimutaatio

    • 5

      Erä | Niko Lumio aloitti merimetsojahdin heti, kun se oli mahdollista – "Suomessa tällaiset päätökset tehdään liian myöhään”

      Tilaajalle
    • 6

      Erä | Metsästäjäliitto pilotoi kotimaista paikannuspalvelua

    • 7

      Metsäteollisuus | Versowood: Emme lähde mukaan metsänhoitoyhdistysten puukauppapaikkaan

      Tilaajalle