Oranssimahainen lohikala viihtyy pilvien yläpuolella ja osoittautui lähes mahdottomaksi saalistaa

Rosoinen tunturinhuippu on ravistellut edellisen päivän myrskypilvet harteiltaan ja kuivattelee kalliorinteitään leppeässä lounatuulessa.

Heitämme eilisillan lettukesteistä yli jääneet, kämpän kulmalta poimitut hillat aamupuuron päälle ennen kuin hankkiudumme kohti kartalta bongattua sinistä soikiota, joka näyttäisi sijaitsevan noin 700 metrin korkeudessa.

Joku porukasta tietää, että karttapiste on Suomen erämaisin järvi. Se lainehtii kauimpana mistään ihmisen rakentamasta tiestä.

Viikko tunturissa on antanut kaikkia niitä lohikaloja, joita tulimme hakemaan mutta emme tosissamme uskoneet saavamme: taimenta, siikaa ja harria. Yksi kuitenkin puuttuu kokoelmasta: rautu.

Oranssimahaisesta, arktisesta lohikalasta on tullut lähes myyttinen hahmo kalaporukkamme iltapuheissa. Kaikki meistä eivät ole sitä luonnossa edes nähneet. Liekö sitä edes olemassa?

Oma kokemukseni on noin kymmensenttinen sintti, joka tarttui pilkkionkeen vuosia sitten näissä samoissa erämaissa Käsivarren Lapissa. Kyllä sekin kaikilla asiaan kuuluvilla juhlaseremonioilla pannussa paistettiin ja leivän päällä herkuteltiin. Nälkä jäi päälle saada joskus suurempi vonkale, josta saisi valmistettua kunnon aterian isommallekin seurueelle.

Reittisuunnitelmamme on suurpiirteinen mutta selkeä. Ensin tunturilta kuohuvaa jokivartta ylöspäin, jossakin vaiheessa tiukka käännös kohti itärajaa, jonka takana näillä palkisilla levittäytyykin Norja eikä Venäjä. Jostakin louhikkoisten rakkarinteiden ja puronvarsipusikoiden takaa järven pitäisi löytyä.

Vaikka puuton maasto on avara, eteneminen sujuu tahmeasti. Perspektiivi ja mittasuhteet vääristyvät. Määränpää ei tunnu lainkaan lähenevän, vaikka sitä kohti talsii hiki hatussa. Pari päivää aikaisemmin patikoitiin seitsemän kilometrin taivalta kolme ja puoli tuntia – suuntaansa. Välillä oli pakko ottaa hienot Gore-Tex-saappaat jalasta, kun varret eivät riittäneetkään puron ylitykseen. Jääkylmä vesi sai ukot karjumaan ja varpaat sinistymään, mutta yli mentiin.

Suurempi järkytys seurasi, kun taukopaikalla hörppäisin vahingossa janooni suun täyteen retkikeittimen polttoaineeksi tarkoitettua tenttua, jonka olin tilapäisessä mielenhäiriössä pakannut tavalliseen vichypulloon. En suosittele!

Merikotka tekee majesteetillisia kaarroksia järven yllä, kun lopulta kompuroimme rantakiville. Tulipaikalta löytyy vajaa pullo astianpesuainetta ja tiskiharja. Outoja kapineita Suomen erämaisimmalla järvellä.

Kanervikosta äkkään myös pikimustan korpin sulan, jonka oitis kiinnitän lippikseen onnen talismaanikseni.

Porukka hajaantuu kiertämään smaragdin vihreää järveä eri suuntiin.

Rannalta näkee useiden metrien syvyyteen. Joku luulee nähneensä kalojen kiertävän veden alla rannan suuntaisesti. Odotukset ovat korkealla, mutta laskevat joka kerta, kun uistin tarttuu pohjakiviin ja siima on pakko katkaista. Viehevarantoni hupenee uhkaavasti. Enää kolme jäljellä.

Edellispäivän rankkasateet ovat saaneet kesän kuivattaman puron tulvimaan järven pohjoispäässä. Sen suulle kaikki kohta keräännymme heittelemään. Perhovehkeistä luovuttiin jo alkuviikosta. Nyt ei ole hienosteluun varaa. Simppeli kuparilippa tuntuu olevan kuuminta hottia Käsivarren lohipopulaatiossa.

Puro tuo kai uutta ravintoa järveen, koska raudut ovat tulleet juuri sen suulle isommalla porukalla. Kohta on joka äijällä kala kiinni. Komeita, odotukset ylittäviä, kaloja nousee rantakiville. Isoin peräti 58-senttinen isomus.

Seuraavana vuonna se lienee kasvanut tarinoissa jo kymmenkunta senttiä, kun pomminvarmasti palaamme jälleen samoille vesille.

Kirjoittaja on toimittaja ja eräkirjailija.