Eläkepäiviin olisi enää pari kesää, mutta Esko Puhto saattaa jatkaa hommia sen jälkeenkin. ”Jos edelleen saan hyvät apulaiset.” Kuva: Jyrki Luukkonen
Esko Puhto kunnostaa ja tervaa paanukattoja kymmenien metrien korkeudessa ‒ ”Yläilmoihin tottuu, kun ei paljon sivuilleen katsele”
Esko Puhto kuuluu harvalukuiseen ammattikuntaan: hän osaa korjata ja tervata paanukaton.Tilaajalle
Tervaajan pitää olla samaan aikaan sekä suurpiirteinen että tarkka. Tervan levittäminen vaatii nopeita liikkeitä, mutta ”haukia” eli tervattomia paanuja ei saa jäädä. Kuva: Jyrki LuukkonenNaakanpoikanen nakotti parin metrin päässä. Se vahti Esko Puhtoa samalla köydellä, jonka varassa mies keikkui tervaamassa Mynämäen kirkon kattoa.
”Linnun mielestä kuuluin kai kalustoon, jota ei tarvitse pelätä. Olin vasaroinut kattoon uusia paanuja pitkin kevättä, kun naakkapesue varttui kirkon välikatossa”, Esko Puhto muistelee 1990-lukua.
Naakalle hän taisi jotain jutellakin, toisin kuin muille siivekkäille työseuralaisilleen.
”Kellotapuleissa on usein ampiaispesiä tai niissä kuhajaa pieniä kärpäsiä, jotka tunkevat korviin ja silmiin. Suu täytyy pitää tiukasti kiinni tai senkin saa ötököitä täyteen.”
Tänään Puhdon ja Yläneen vanhan puukirkon ympärillä kieppuu vain pääskysiä. Tervaajan henkikään ei enää riipu köysien varassa. Henkilönosturista tuli Puhdon työväline viitisentoista vuotta sitten.
”Sitä ennen vedettiin piikkarit jalkaan ja tehtiin kaikenlaisia köysi- ja tikasvirityksiä. Kerran piti heittää köysi isoon mäntyyn, jotta pääsin viereisen tapulin huipulle. Ja vieläkin tehdään köysillä korkeimmat piikit, joihin 21-metrinen nosturi ei ylety.”
Oppipojaksi pystymetsästä
Paanu- ja tervaekspertti Puhdosta tuli sattumalta. Ammattiin ei kouluteta missään, eikä tutkinto olisi kauhavalaispoikaa kiinnostanut. Koulunkäynti oli hänelle – ehkä ennakoivasti – kuin tervanjuontia.
”Ei ollut intoa eikä lukupäätä, hyvä että yläasteen sain käytyä. Menin jo 15-kesäisenä pajaan töihin, koska siitä sai omaa rahaa.”
Aikuisena Puhto ryhtyi yrittäjäksi. Kesät hän maalasi taloja ja asensi peltikattoja, talvet työskenteli hakkuilla.
Paanukatoille hänet johdatti kaveri, joka teki aliurakkaa tervausfirmalle.
”Lähdin pystymetsästä oppipojaksi ja opettelin alan kantapään kautta. Edesmennyt Hiipakan Erkki jakoi noviisille auliisti osaamistaan ja opetti esimerkiksi, miten uusi paanukatto tehdään. Erkille sain soittaa aina kun jokin mietitytti.”
Oman yrityksen piikkiin Puhto alkoi tervata kattoja 1990-luvun puolimaissa. Töitä riittää. Tervaajia on vähän, mutta paanukattoisia kirkkoja, kellotapuleita, kappeleita ja rukoushuoneita on Suomessa vielä kolmisensataa.
Säiden säätäjän armoilla
Tervan aromit leijuvat Yläneen kirkonmäellä. Ne julistavat, että Esko Puhto ja hänen apumiehensä ovat jo aamuvarhaisesta lähtien huoltaneet 241-vuotiaan Pyhän Olavin kirkon kattoa. Yrittäjää itseään tuoksu ei miellytä.
”Tervasampoota tai -pastilleja en osta ikinä. Keväisin tervan haju melkeinpä nostaa tuskanhien, koska se tarkoittaa sitä, että kohta ollaan lujilla.”
Tervauskausi alkaa loppukeväällä ja päättyy syksyllä. Sää säätää työajat ja työtahdin, sillä hommia on painettava, kun aurinko paistaa. Tai kun ei ainakaan sada.
”Paanujen on oltava mahdollisimman kuivia, jotta ne imevät hyvin tervaa”, Puhto selittää.
Kosteasta paanusta terva valuu pois, joten sateella Puhto voi vain vahtia sääennusteita ja rukata työsuunnitelmia.
”Joskus hyvää säätä joutuu kyttäämään pitkiäkin aikoja. Silloin pitää vain tuumata, että säille ei ihminen voi mitään. Että nyt pääsen käymään kotona.”
Yläneen Pyhän Olavin kirkon paanukatto on uusittu vuonna 1949. Viime kesänä Esko Puhto sulki paanuilla pari tarpeettomaksi käynyttä kattoluukkua. Kuva: Jyrki LuukkonenKymmenien metrien nousu
Kestääköhän nämä systeemit, Puhto aprikoi, kun hän kapusi ensi kertaa köysissä kirkon katolle.
”Yläilmoihin tottuu, kun ei paljon sivuilleen katsele”, hän tietää nyt.
Kiipeily sinänsä oli Puhdolle tuttua. Poikaviikarina hänen housunsa olivat aina hajalla ja pihkassa, sillä hän kävi variksenpesillä. Maalarina ja katontekijänä tuli myös keikuttua metrejä maanpinnan yläpuolella, mutta ei läheskään herranhuoneiden korkeuksissa.
”Ristikirkkojen katot ovat yleensä 20 metrin huitteilla, tapulit ja tornit usein 30 metrissä. Korkeimmillaan joku paanupiikki voi olla jopa 60 metrissä”, Puhto arvioi.
Suomessa kattopaanut ovat useimmiten mäntyä, joskus haapaakin. Tervaaminen saa ne kestämään kulumista ja sään vaihteluita, niin paahdetta, pakkasta kuin vesisadettakin.
”Säännöllisesti tervattu paanukatto voi kestää hyvänä vuosikymmeniä. Jos katto sen sijaan jää varsinkin kuumalla eteläpuolella liian pitkäksi aikaa tervaamatta, puu kuivaa, kaikki pihka ja terva lähtee pois ja puu alkaa halkeilla.”
Vain aitoa hautatervaa
Ensin Esko Puhto pukee ylleen valjaat. Ilman niitä ei nosturiin ja katolle ole asiaa, sanoo laki. Mukaansa nosturiin Puhto pakkaa harjan, ”jotain luonnonharjasta, ehkä hevosen jouhia”, ja sille jatkovarren.
Ämpärissä mukaan lähtee lämmintä tervaa. Se on lämmitetty samanlaisella laitteella, jolla lämmitetään vasikoille maitoa.
”Kuumennus poistaa tervasta epäpuhtauksia ja tekee siitä sopivan juoksevaa, jotta sitä saa levitettyä harjalla. Muuten hyvä terva on aina jäykähköä, se ei saa olla luirua eikä pikeä.”
Neliömetrille kattoa tarvitaan puolisen litraa tervaa, joskus vähän enemmänkin. Mitä tahansa tervaa Puhto ei silti suostu paanuille levittämään. Tervan pitää ehdottomasti olla aitoa kotimaista hautatervaa, männyistä tehtyä. Sitä edellyttää myös kirkkohallituksen tervausohje.
Puhto hankkii tervansa kokeneilta tervanpolttajilta Saarijärveltä ja Taivalkoskelta, joskus Kuhmostakin.
”Paras terva tulee kannoista, jotka saavat lykätä pihkaa useamman vuoden hiekkamoreenimaassa. Harvennushakkuista jääneet kannot nostetaan tervanpolttoon vasta, kun metsässä on ollut jo päätehakkuukin.”
”Yksi tervantekijä kertoi käyttävänsä niinkin vanhoja kantoja, että ne ovat Lapin sodan ja saksalaisten jäljiltä.”
Valjaat kiristävät ja puristavat, Puhto sanoo. Mutta ne myös lisäävät turvallisuutta, ja niitä edellyttää lakikin. Kuva: Jyrki LuukkonenVarapaanuja kotiverstaalta
Harja kulkee katolla pitkin paanuja ja kolahtelee mennessään. Puhto levittää tervaa laajoin, rivakoin liikkein. Näissä hommissa eivät pikkusipaisut riitä. Työ on sekä sotkuista että fyysisesti raskasta.
”Tervaa laitetaan niin paljon kuin paanu imee. Pohjoispuolelle jää kyllä hyvä kerros, eteläpuoli on haastavampi kuumuuden takia. Siksi eteläpuolta tervataan useammin.”
Paanujen alla suositaan nykyään hengittävää luonnonmateriaalia eli koivuntuohta.
”1960–70-luvuilla paanujen alle saatettiin laittaa huopaa ja kotimaisen hautatervan sijasta käyttää kiinalaista kivihiilitervaa. Se osoittautui isoksi virheeksi. Niitä tuhoja olen minäkin korjaillut.”
Tervatessaan Puhto tarkkailee aina paanujen kuntoa. Pitäisikö jokin niistä uusia? Varapaanuja saattaa olla seurakunnalla valmiina, tai Puhto valmistaa niitä kotiverstaallaan kevättalven mittaan.
”Jokaisella kirkolla on vähän eri mallinen paanu, milloin pyöreäpäinen, milloin suippopäinen.”
Kuuma katto, kylmä pää
Jossakin vaiheessa työurakkaa Puhto piipahtaa sisällä jokaisessa kirkossa ja löytää aina jotain kiinnostavaa. Rannikon kirkoissa hän ihailee ehkä laivojen pienoismalleja, kivikirkkojen holveissa hienoja maalauksia.
”Vanha puukirkko luo kirkkomaisemman tunnelman kuin uudet hallimaiset kirkot. Niissä myös näkee perinteisen kirvesmiestyön jäljen. Esimerkiksi tapuleissa on käytetty isoja männynkantojen juuria, joista on tehty L- ja T-kannattimia.”
Puukirkoista Esko Puhdon suosikki on Kajaanin Paltaniemen kirkko, jossa on hienoja maalauksia.
Sekin kuuluu ammattitaitoon, että arvokkaassa paikassa osaa käyttäytyä kunnioittavasti. Uusia apulaisiaan Puhdon on joskus pitänyt muistuttaa siitä, että kirkon kupeessa ei sovi päästellä voimasanoja.
Juuri nyt, ylhäällä tummalla katolla, Puhdolle tulee hiki. Terva on kuumaa, ja aurinko paahtaa. Pää täytyy silti pitää kylmänä.
Ympärillä avautuva hautausmaa muistuttaa ihmiselon rajallisuudesta, ja kirkoissa tarjotaan taivaspaikkaa, mutta Puhto ei intoudu filosofoimaan.
”Johonkin korkeampaan tai johdatukseen uskon kyllä. Mutta kirkon katolla mietin vain sitä, mitä seuraavaksi teen.”
Esko Puhto
Ikä? 61
Koti? Kauhavalla
Työ? Yrittäjä, paanukattojen kunnostaja ja tervaaja
Koulutus? Työssä oppiminen kantapään kautta
Perhe? Avovaimo, aikuinen tytär ja avovaimon tytär, kahdeksan hevosta ja viisi koiraa
Harrastukset? Metsästys, ajokoirat, suomenhevosten kasvattaminen, ravitoiminta
Työssä vaikeinta? Kellotapuleiden ylimmät piikit
Helpoimmat katot? Suorakaiteen muotoisten laivakirkkojen isot lappeet
Alkava suvi? Koko kesäksi näyttäisi tulevan töitä
Eroon tervasta? Swarfegalla ja saunalla
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/2023.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
