Käki munii toisten lintujen pesiin – käenpoikanen työntää ensitöikseen kaikki muut pesästä pois

Lähes jokainen tunnistaa käen kukunnan. Käki onkin yksi lempilinnuistamme, ja monet vanhat uskomukset kertovat sen asemasta mielenmaisemassamme. Käki oli ennuslintu, jonka kukunnasta laskettiin vaikkapa jäljellä olevia elinvuosia. Se oli onnenlintu, joka kukkui hyvää, mutta myös niin sanottu pilaajalintu, joka tuotti tietyissä olosuhteissa epäonnea.

Käkeä on seurattu tarkalla korvalla. Se on useimmin mainittu lintu Kalevalassa, ja sille vanha Väinämöinen jätti koivun kukuntapuuksi ensimmäistä kaskea raivatessaan.

Leppälintukoiras ruokkii itseään paljon suurempaa käenpoikaa. Kuva: Heikki Willamo

Käkien heimo on laajalti levinnyt, ja siihen kuuluu reilusti yli sata lajia. Ne ovat kaikki niin sanottuja isäntäloisia, jotka munivat toisten lintujen pesiin ja antavat kasvattivanhempien hoitaa niin haudonnan kuin poikasten ruokkimisen.

Kotoinen käkemme saapuu muuttomatkaltaan toukokuun alussa ja ryhtyy lisääntymistoimiin saman tien. Munintakausi on pitkä ja kestää aina heinäkuun alkuun. Tänä aikana naaras munii kymmenisen munaa, mutta lukumäärä voi otollisissa olosuhteissa jopa kaksinkertaistua. Jokainen muna munitaan eri pesään, joten naaraan aika kuluu pesien etsinnässä ja sopivan munintahetken odottelussa. Isäntälintu on valittava tarkkaan, sillä jotkut lajit tunnistavat vieraan munan eivätkä hyväksy sitä pesässään.

Käkinaaras pyrkii munimaan saman lintulajin pesään, jossa se on itse varttunut. Tämä varmistaa pesän omistajat kelvollisiksi kasvatusvanhemmiksi. Lisäksi munat muistuttavat isäntälajin munia, koska niiden väritys on periytynyt omalta emolta.

Värityyppejä on useita, Suomessa niistä yleisimpiä ovat leppälinnun, järripeipon ja västäräkin munia jäljittelevät tyypit. Kun näihin kolmeen lintulajiin lisää vielä harmaasiepon, keltavästäräkin ja niittykirvisen, koossa ovat käen yleisimmät isäntälajit.

Käen muna vaatii vain kahdentoista vuorokauden hautomisen, joten poikanen kuoriutuu joko ennen tai samanaikaisesti pesän oikeiden asukkaiden kanssa. Ensimmäisinä päivinä vahva käenpoika työntää muut munat tai pienet poikaset pesän laidan yli, jolloin se jää ainoaksi ja saa kaiken ravinnon itselleen.

Se kehittyy nopeasti ja on pian kasvattiemojaan suurempi. Käenpoika jättää pesän noin kolmeviikkoisena, mutta se on ruokinnan varassa vielä toiset kolmisen viikkoa.

Jos käen kukunta onkin useimmille tuttu, harvempi tunnistaa lintua ulkonäöltä. Teräväsiipisenä ja pitkäpyrstöisenä se muistuttaa lennossa haukkaa. Istuessakin sen harmaa selkä ja poikkijuovikas vatsa tuovat mieleen varpushaukkakoiraan. Naaraskäillä esiintyy myös toinen, harvinaisempi värimuoto, joka on punaruskea, alapuolelta hieman vaaleampi ja kauttaaltaan juovikas.

Käen näkeminen saa pikkulinnut varoittelemaan kiihkeästi. Tähän vaikuttaa sen haukkamainen olemus, mutta varmasti ne tunnistavat käen myös potentiaaliseksi vaaraksi jälkikasvulleen.

Samannäköistä kasvattipoikasta ne eivät kuitenkaan käeksi tunnista. Se on varttunut niiden pesässä, ja ne pitävät sitä omanaan. Käenpojan suuren koon ja punaisena ammottavan kidan on päinvastoin todettu toimineen niin voimakkaana ärsykkeenä, että jopa vieraat linnut ovat ruokkineet sitä yhdessä kasvattiemojen kanssa.

Käen kukunta harvenee juhannuksen aikaan ja loppuu heinäkuulle tultaessa. Vanha kansa sanoi, että käki sai silloin ohranvihneen kurkkuunsa. Käkien vaikeneminen kertoo kuitenkin vain pesimäkauden loppuneen, jolloin kiireisimmät yksilöt suuntaavat jo pitkälle muuttomatkalleen kohti trooppista Afrikkaa.

Muutto tapahtuu yöllä piilossa katseiltamme, mutta lepäilemään pysähtyneitä yksilöitä kohtaa etenkin saaristossa. Ne tutkivat pensaita ja heinikoita etsien mieliravintoaan toukkia, heinäsirkkoja ja hepokatteja. Käki on tykästynyt erityisesti suuriin, karvaisiin perhostoukkiin, joita muut linnut hyljeksivät. Karkeat karvat eivät sitä haittaa, sillä ne tarttuvat suolistoon kerrokseksi, jonka lintu silloin tällöin oksentaa pois.

Käen elinpiiri on laaja, mutta mitään varsinaista reviiriä sillä ei ole. Se viihtyy rikkonaisessa maastossa, jossa reunojen ja vesistöjen osuus on suuri.

Koiras on kukunta-aikana näkyvä lintu. Se lentää järven yli, laskeutuu korkean puun latvaan ja alkaa kukkua, joskus pitkiä, loputtoman tuntuisia sarjoja. Naaras on piilottelevampi. Se istuskelee paikoillaan ja tarkkailee pikkulintujen pesänrakennuspuuhia. Se ei kuku, mutta sillä on oma äänensä, harvoin kuultu puliseva huutosarja, jota ei helposti arvaa käen ääneksi.

Käki on koko Suomen lintu, jonka voi kohdata lähes minkälaisessa ympäristössä tahansa eteläisestä saaristosta aina Tunturi-Lappiin. Elinpiirin valinnan ratkaisee lähinnä isäntälintujen riittävä esiintyminen. Pelkästään aiemmin mainitut kuusi yleisintä isäntälajia takaavat laajat mahdollisuudet, sillä niiden esiintyminen kattaa elinympäristöt tunturikoivikoista ja karuista männiköistä, rannoille, rämeille ja soille sekä hakkuuaukoista kulttuurimaiseman pieniin metsikköihin.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2019.

• Käen munia on löydetty Suomessa yli neljänkymmenen lintulajin pesästä, mutta kaikki eivät niitä hyväksy.
• Esimerkiksi yleisimmät lintumme peippo ja pajulintu ovat varmasti joskus olleet käen isäntälajeja, mutta aikojen kuluessa ne ovat oppineet tunnistamaan vieraan munan omiensa joukosta. Ne joko poistavat sen tai hylkäävät koko pesän ja ovat näin ollen isänniksi kelvottomia.
• Joskus samasta pesästä on löydetty kaksi tai jopa kolme käen munaa. Kysymyksessä lienee harvinainen sattuma, jolloin useampi käkinaaras on muninut samaan pesään. Yhtä harvinaisia ovat täysin väärät valinnat, kuten harakan pesästä löytynyt käenmuna, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä.