Mistä tiedän onko metsäni monimuotoinen?

Harpomme sipoolaisessa mäntymetsässä rinnettä alas hyttysiä huitoen. Notkelmaa kohden kasvillisuus vaihtuu rehevämpään. Tukkipuuksi tähtäävien kuusten ja koivujen varjostuksessa maanrajassa elintilaa itselleen ottavat nuoret haavat, raidat ja koivut. Pienen puron yli taiteilee vaivatta kuivin jaloin, sillä kosteudesta nauttivat saniainen ja rentukka ovat ahmaisseet sen melkein umpeen.

”Moni metsänomistaja näkisi tämän paikan lähinnä pusikkona, joka pitää raivata kuntoon. Tällaisia puronnotkelmia löytyy melkein kaikilta metsätiloilta, ja täällä lymyää monimuotoisuuden potentiaali”, sanoo Tapion metsäbiologi ja johtava asiantuntija Lauri Saaristo.

Saaristo ja WWF:n johtava metsäasiantuntija Mai Suominen ovat lupautuneet metsäretkelle tarkastelemaan suomalaista talousmetsää monimuotoisuuden näkökulmasta. Saaristo on metsäbiologi, jolla on kokemusta talousmetsien luonnonhoidosta parinkymmenen vuoden ajalta. Suominen on maatalous- ja metsätieteiden tohtori ja luontokartoittaja.

Kun metsässä kulkee, mistä näkee onko se monimuotoinen? Mitä luontokadon ehkäisemiseksi voi omassa metsässä tehdä ja onko se aina pois puuntuotannosta? Näitä asioita pohdimme, kun kuljemme sipoolaisessa talousmetsässä, jossa maisema vaihtuu lyhyelläkin reitillä synkästä varttuneesta kuusikosta karuun, kuivaan männikköön, sekametsään ja lehtoon.

Purot ja pienet vesistöt ovat oivallisia paikkoja, jos luontoarvoja haluaa lisätä omassa metsässään, asiantuntijat kertovat. Purojen, norojen, lähteiden ja pienien lampien läheisyydessä elää runsaasti uhanalaisia eliölajeja. Metsälakikin kieltää hakkuut joidenkin vesistöjen välittömässä läheisyydessä, ja moni kosteikko on aikojen saatossa hälvennyt huomaamattomiin, kun metsää on ojitettu ja puita istutettu.

Ojia myöten ravinteita puolestaan valuu latvavesiltä kohti jokia ja järviä, sanoo Suominen. ”Vesistöasioista puhutaan yhä liian vähän. Metsien pienten purojen eli jokien latvavesien ympäristöt pitäisi aina säästää hakkuilta.”

Yleensä metsissä solisevia puroja ja lehtojen selvästi näkyviä kosteikkoja halutaankin vaalia, mutta kauan sitten umpeen kasvaneita, ojitettuja ja puuta kasvavia märkiä paikkoja ei silmä aina enää tunnista monimuotoisuuden keitaaksi. Luonnonhoitotoimilla, kuten sillä, että ojat tukitaan, luonnonolot palautuvat nopeasti rehevässä maastossa.

”Metsäluontoon kuuluu vaihtelevuus, ja puuntuotannollisestikin nämä ovat huonompia paikkoja. Jos metsänomistaja haluaa lisätä luontoarvoja metsässään, kannattaa lähteä liikkeelle kohteista, joissa on nimenomaan paikkaan liittyviä arvoja. Vaikka ne olisi hakattu tai ojitettu, eivät ne ole menettäneet merkitystään”, Saaristo sanoo.

Hän neuvoo tutustumaan oman metsätilan vanhoihin karttoihin ja ilmakuviin, joista näkee, millainen metsä on ollut aiemmin ja mistä vanhoja ja siten myös luontoarvoiltaan potentiaalisia paikkoja voisi löytyä.

Pienten purojen ja kosteikkojen ympäristöissä elää runsaasti uhanalaisia lajeja. Vesistön säästäminen hakkuilta turvaa tehokkaasti monimuotoisuutta. Kuva: Jarno Mela

Luonnon monimuotoisuuden tila vaikuttaa huolestuttavalle. Suomi ei ole onnistunut pysäyttämään metsäluonnon köyhtymistä tavoitteistaan huolimatta, ja vuoden 2019 arvion mukaan suurin osa Suomen uhanalaisista lajeista elää ensisijaisesti metsissä. Niin sanotulle punaiselle listalle, uhanalaisiksi tai silmällä pidettäviksi lajeiksi, on joutunut viidesosa metsälajeista. Pysyvästi metsistä on hävinnyt arvion mukaan 108 lajia.

Onko määrä suuri vai pieni, ja mitä väliä sillä on?

”Kaikki lajit ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Sitä kuinka paljon lajeja voi ottaa ympäristöstä pois ilman suurempaa häiriötä, emme tiedä”, Suominen sanoo.

”Monimuotoisuudesta kannattaa olla kiinnostunut, jotta tulevaisuudessakin metsällä olisi vastustuskykyä häiriöille, vaikkapa hyönteistuhoille. Metsänomistaja voi tehdä paljon ennakoidakseen metsän kestävyyttä muuttuvassa ilmastossa.”

Suominen ja Saaristo ovat kuitenkin toiveikkaita monimuotoisuuden tilasta, ja metsänomistajat kyselevät jatkuvasti toimista, joita omassa metsässä voisi tehdä paremmin. Kun vaihtaa näkökulmaa, paljon on tehty oikein. ”Suomessa metsillä on tuhat vuotta käyttö­historiaa ja neljä viidesosaa lajeista on elinvoimaisia. Se on hyvä lähtökohta”, Saaristo toteaa.

Suominen muistuttaa, että osa uhanalaisista lajeista on niin vaateliaita elinolosuhteistaan, että ne eivät koskaan pärjää talousmetsissä. Siksi tarvitaan myös suojelua. Mutta suojelualueiden lähellä sijaitsevilla talousmetsillä on iso merkitys suojelualueidenkin lajiston säilymiseen.

”Sijainti maisemassa on tärkeä. Mitä lähempänä oma metsä on suojelualuetta, sitä arvokkaampi se on. Jos naapurimetsässä on luonnon kannalta jotain merkittävää, se kannattaa huomioida omassakin metsässä”, Suominen sanoo.

Toisaalta esimerkiksi haavan tulevaisuus näyttäisi tällä hetkellä olevan talousmetsissä. ”Suojelumetsät ovat meillä kokonaisuutena nyt siinä vaiheessa, että haapa uudistuu niissä huonosti”, Saaristo sanoo.

Haapaa kutsutaan avainlajiksi, sillä se tarjoaa elinympäristön useille sadoille eliölajeille, kuten sammalille, jäkälille, sienille, hyönteisille, linnuille ja nisäkkäille. Moni niistä elää ainoastaan haavalla. Puun emäksinen kuori houkuttelee siihen erikoistuneita sammalia ja jäkäliä, ja kuolleena pitkään pystyssä pysyvät, onttoutuvat rungot tarjoavat pesäkoloja muun muassa tikoille ja pöllöille. Kituuttaen, hitaasti kuolevalla haavalla eliölajit vaihtuvat, kun lahoaminen etenee.

Asiantuntijoiden ohje on, että varsinkin järeät haavat kannattaa aina hakkuissa jättää metsään kasvamaan.

Eri puulajeilla elää eri lahottajasienet. Varsinkin järeistä lehtipuista hyötyy moni harvinaiseksi käyvä metsälaji. 

Tavallisen kulkijan silmä ei aina keksi, mikä mistäkin metsästä tekee monimuotoisen. Asiantuntijankaan arvio 45-vuotiaasta, tasaikäisestä sipoolaisesta kuusikosta ei ole mairea. Lajistoa on vähän. ”Tämä on aika nollatilanne monimuotoisuutta ajatellen”, Saaristo kommentoi.

Vanhasta kartasta paljastuu, ja kenttäkerroksen vähäinen lajien määräkin siitä kielii, että metsä on aiemmin ollut peltoa. Lajisto ei ole ehtinyt monipuolistua metsityksen jälkeen.

”Tällaisessa kohteessa monimuotoisuus liittyy lähinnä puustoon. Ensimmäisiä lehtipuita on alkanut vasta tulla, ja lahopuuta alkaa vasta kertyä”, Saaristo selittää.

Puuntuotannon kannalta kuuset ovat kasvaneet hyvin, eikä niitä toisaalta tuholaisten takia kannata kasvattaa enää kauaa. ”Ehkä seuraavassa sukupolvessa voisi jo olla jaloja lehtipuita ja lahopuuta.”

Lahopuusta riippuvaisiin eliölajeihin kuuluu erityisen paljon uhanalaisia. Siksi lahopuuta tarvittaisiin talousmetsissä enemmän: eri järeysasteista, eri puulajeista koostuvaa, hiljattain kuollutta ja pitkälle maatunutta. ”Luonnonmetsissä lahoavat puut ovat hyvin tavallinen näky”, Saaristo huomauttaa.

”Lahopuuta on Suomen metsissä vähemmän kuin Ruotsin, Norjan tai monen muun Euroopan maan metsissä. Tässä asiassa on helppo parantaa: kun tulee järeitä tuulenkaatoja, jätetään ne metsään.”

Aivan erityisesti pulaa on vanhoista, metsätaloudellisesti yli-ikäisistä elävistä puista ja niistä syntyneestä lahopuusta. ”Kun nopeasti kasvanut, ohutkuorinen puu lahoaa ja kuolee, laholajit ovat erilaisia kuin vanhana kuolleella puulla.”

Lehtipuita pidettiin ennen roskapuina metsänkasva­tuksessa, mutta ne ovat kaikki haavan tapaan tärkeitä monimuotoisuuden lisääjiä. Suomessa kasvaa luontaisesti noin 30 puulajia, joista 27 on lehtipuita.

Hömötiainen on erittäin uhanalainen lintu. Se suosii varsinkin vanhoja havu- ja lehtimetsiä. 

Paitsi monimuotoisuutta, myös metsän resilienssiä eli kestävyyttä ilmastonmuutoksen myötä tulevia häiriöitä vastaan tukee se, että metsässä kasvatetaan useampaa puulajia. Tämän ovat alkaneet tiedostaa jo muun muassa metsäyhtiöt, jotka pyrkivät nykyään lisäämään eri puulajien yhdistelmiä omistamissaan metsissä. ”Päätös liittyy nimenomaan resilienssin lisäämiseen ilmastonmuutosta vastaan”, Saaristo sanoo.

Suominen kehottaa miettimään jo harvennusvaiheessa puulajivalintojen lisäksi myös tulevia säästöpuita, jotta ne olisivat päätehakkuun jälkeen oikeanlaisia ja oikeissa paikoissa. Säästöpuut jätetään pysyvästi metsään tulevaisuuden lahopuuksi, ja siihen tarkoitukseen sopivat hyvin lehtipuut ja tekniseltä laadultaan heikot ja vioittuneet puut. Ne kannattaa mieluummin jättää selkeiksi ryppäiksi ympäristön kannalta merkityksellisiin paikkoihin kuin ripotellen sinne tänne.

Jopa 50 kuutiota hehtaarilla voi olla joskus oikea määrä, Saaristo lisää. Koska osa säästöpuista kaatuu nopeasti, isompi puuryhmä turvaa paremmin sen, että kaivattuja vanhoja eläviäkin puita kehittyy metsään.

Asiantuntijoiden neuvo on, että monimuotoisuutta kannattaa ajatella kuvioiden sijasta metsätilan tasolla, sen erityispiirteet huomioiden. ”Tietysti se on usein myös taloudellinen päätös, mutta jos metsänomistaja haluaa, hän voi jättää säästöpuita enemmänkin”, Suominen muistuttaa.

Tulevaisuudessa niistä saattaa saada korvaustakin. Esimerkiksi Stora Enso kertoi keväällä, että se alkaa maksaa monimuotoisuuslisää puukauppamaksun yhteydessä. Yhtiö kuittaa säästöpuut ja tekopökkelöt, jos metsänomistaja jättää niitä metsäänsä enemmän kuin sertifiointi edellyttää.

Monimuotoisuuden lisääminen metsässä ei asiantuntijoiden mukaan muutenkaan aina tarkoita taloudellisesti isoa menetystä, kun toimia kohdennetaan oikeisiin paikkoihin. Usein ne ovat samalla paikkoja, joissa uudistaminen on muutenkin tavallista kalliimpaa tai siihen liittyy enemmän riskejä.

”Sitten kyse siitäkin, paljonko metsänomistaja päättää panostaa luonnonhoitoon, esimerkiksi haluaako jättää metsään viisi, kymmenen tai viisitoista prosenttia puustosta”, Saaristo sanoo.

Mai Suominen ja Lauri Saaristo kertovat, että metsänomistajat kyselevät paljon toimista, joita monimuotoisuuden hyväksi voisi omassa metsässään tehdä. Kuva: Jarno Mela

Suomessa metsälaki ja sertifioinnit sanelevat paljon, miten metsää hoidetaan. Molemmat asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että juuri metsänomistajan vapaaehtoiset valinnat ovat luonnolle ratkaisevan tärkeitä. Paljon tärkeämpää kuin mitä metsässä tehdään, on se, miten asiat tehdään.

Esimerkki olkoon jyrkänteen reuna sipoolaisessa metsässä. Kallioympäristöistä on riippuvainen lähes kolmesataa uhanalaista lajia, Saaristo kertoo. Metsälaki kieltää hakkuut yli kymmenen metrin korkuisten jyrkänteiden alusmetsissä, mutta kasveille jyrkänteen korkeus on tietenkin merkityksetön. Niille merkitsevät esimerkiksi kivilajin ravinteikkuus, pinnanmuodot ja valumavedet. Matalammankin kallion rauhoittaminen hakkuilta voi olla siinä eläville eliöille ratkaisevaa ja vain pieni taloudellinen menetys puunkasvatuksessa.

Sipoossa jyrkänteen alapuolella tiheä puusto on kuollut lähes pystyyn. Puuntuotannollisesti jotain on mennyt pieleen. Saaristo epäilee, että järeät, elävät männyt on aikanaan jätetty siemenpuiksi, mutta harvennus on jäänyt kokonaan tekemättä.

”Saanto jäisi tästä mitättömäksi, mutta täällä on paljon arvokasta lahopuuta ja vieressä vielä lehtometsä. Tämä kohde sopisi Metso-suojeluun, josta saisi tässä tapauksessa puun myyntiä isomman tilin verottomana.”

Yksi lajikirjon ulottuvuus, johon emme nyt pääse kurkistamaan, sijaitsee jalkojemme alapuolella maan alla. Sen monimuotoisuudesta tiedetään vasta vähän, huomauttaa Suominen. ”Sen tiedämme, että juurisienet kuolevat avohakkuussa, ja se vaikuttaa koko ravinto­verkostoon.”

Avohakkuun jälkeen alueesta tulee hiilen lähde pitkäksi aikaa, mutta monimuotoisuutta sen välttäminen peitteisellä metsänkasvatuksella ei itsessään takaa. ”Jatkuvassa kasvatuksessakin pitää valita jättää lahopuuta ja huomioida luontoarvot”, Suominen sanoo.

Parhaimmillaan avohakkuulla uudistuvat hyvin valoa tarvitsevat lehtipuut ja pölyttäjille riittää ravintoa kukkivista kasveista. Toisaalta: Avohakkuita on meillä hyvin paljon, ja samat lajit uudistuvat peltojen ja metsien reunoilla ja sekametsissä.

Lahopuuta on suomalaisissa talousmetsissä vähemmän kuin monessa muussa Euroopan maassa. Kuva: Jarno Mela

Monimuotoisuuden takia metsän peitteisyyttä kannattaisi vaalia ainakin, jos alue on esimerkiksi metson soidinalue, siellä on päiväpetolintuja, pienvesiä tai muita erityisen tärkeitä luontoarvoja.

Erilaisia metsänuudistamistapoja asiantuntijat eivät lopulta päädy asettamaan vastakkain. Monimuotoisuuden kannalta yleisohjeen voisi paremminkin tiivistää näin: Kaikissa metsiköissä ei voi turvata kaikkea, vaan tärkeää on tuntea oma metsä ja kohdistaa suojelua sinne, missä se on luonnon kannalta vaikuttavinta. Omat tavoitteet kannattaa myös ilmaista hakkuiden toteuttajille selkeästi ja kirjallisina.

Kuusikko on aikanaan istutettu pellolle. Monimuotoisuuden kannalta ympäristö on vielä köyhä, sillä siitä puuttuvat lahopuu, lehtipuut ja runsas kenttäkerroksen eliöstö.

Pienten purojen ja kosteikkojen ympäristöissä elää runsaasti uhanalaisia lajeja. Vesistön säästäminen hakkuilta turvaa tehokkaasti monimuotoisuutta.

Lue myös:

Stora Enso kokeilee monimuotoisuuslisän maksamista ‒ uutta mallia testataan Varkauden seudulla, voi laajeta koko maahan

Raportti: Uhanalaisten lintulajien määrä kasvaa Suomessa

Monimuotoisuus vähissä jatkuvan kasvatuksen metsissä – eri-ikäisrakenne ei ratkaise uhanalaisongelmaa