Metsojahti Vienan Karjalassa vaati yhden moottorikelkan ja höyryävän hien

Kun tuttu porukka kokoontuu jahtipäivän päätteeksi tulille, kohta alkaa kinastelu. Milloin Rikke ampui sen metson, joka putosi järveen? Minä vuonna satoi 30 senttiä lunta jo syyskuun puolivälissä? Millaisella pilkillä Sari sai sen parikiloisen siian Petrikiveltä? Kuinka monta kertaa olemme jo olleet tällä kämpällä aikaisemmin?Nuotion lepattavassa kajossa kaverit kaivelevat muistilokeroitaan. Vastauksia hapuillaan, vasta-argumentteja esitetään ja lopulta lyödään vetoa.Sitten yksi porukasta kaivaa repun sivutaskusta nuhjaantuneen muistivihkon, googlaa sen sivuja ja ilmoittaa vastaansanomattoman täsmällisesti: ”Hukkasella satoi 30 sentin ensilumen keskiviikkona 24. syysuuta 2014. Lumi pysyi maassa koko loppuviikon. Saalista ei saatu.”Pulinat vaimenevat. Kossupullo vaihtaa omistajaa.Olen pitänyt eräpäiväkirjaa vuodesta 1994. Se alkoi samoihin aikoihin kuin perhokalastus. Tuntui tärkeältä merkitä muistiin, millaisella perholla, mistä ja millaisella kelillä kalaa oli tullut.Luontevasti kirjaukset laajenivat koskemaan koko vuoden keikkoja. Satojen eräreissujen jälkeen täyteen on tullut kymmenkunta opusta ja vielä muutama valokuvakirja kylkiäiseksi. Kuvia ja karttoja on tullut liimattua myös päiväkirjojen sivuille.Vuodessa ei näyttäisi olevan yhtään kuukautta, joka ei sopisi eräilyyn, vaikka tahti kyllä kiihtyy syksyä kohti.Silloin kun erälle ei pääse, vettä vihmoo kaupunkiasunnon ikkunaan, jonka alla ratikka kolisee pitkin asvalttikatua, on mukava napata vanha eräpäiväkirja käteen ja lähteä nojatuolimatkalle lohi- ja viskipitoisten vetten ääreen – jonnekin kauas. Kuva: Sanne Katainen

Kuusamon kohdalla Vienan Karjalassa levittäytyy yksi Euroopan viimeisistä taigametsistä. Karuissa talvioloissa metsojahti on siellä lähes mission impossible.

Kun moottorikelkka hörppää oikein kunnolla jäistä sohjoa ja jämähtää keskelle erämaajärveä, on vain yksi keino jäljellä. ”Pistä kukku perään! Käymme nostamassa sen ensi kesänä”, Oiva ilmoitti rämmittyään haveripaikalle.

Oivan oma kelkka seisoi täysin toimintakuntoisena ja tukevasti jään päällä muutama kymmenen metriä edempänä.

Lumisen Päänuorusen paljas laki näkyi järvelle komeasti, vaikka ei meillä juuri siinä tilanteessa ollut erityistä innostusta syventyä kareliaanisen erämaan pastoraaliseen rauhaan. Korvien välinen gps kertoi, että olimme kymmeniä kilometrejä Suomen rajasta itään, paikassa nimeltä Zipringa, vanhalta vienalaiselta nimeltään Kankahainen.

Jos Kuusamon Rukan huipulta kiikaroi kirkkaana päivänä koillisen suuntaan, suden raateluhammasta muistuttava Päänuorusen huippu saattaa nipin napin erottua horisontissa.

Suomalaiset olivat täällä viimeksi pitempään 1940-luvun alkupuolella yhdessä saksalaisten kavereidensa kanssa. Viisiitti jäi väliaikaiseksi. Uusi valtakunnan raja vedettiin kymmeniä kilometrejä länteen Zipringasta.

Oivan antaessa valmentavaa palautetta kuskin taidoistani jouduin nöyrästi myöntämään, että olin unohtanut aiemmin saamani neuvot. ”Jään päällä on vettä. Pidä kaasu koko ajan aivan pohjassa!”

Olimme menossa metsälle Zipringan takaisiin korpiin, etsimään kanalintuja. Koska Suomessa ei saa metsästää moottorikelkalla, olimme tehneet paikallisiin metsästystapoihin modifikaation, jonka kanssa voisimme elää. Maastossa liikutaan kelkalla, mutta jos lintuja löytyy, kelkka sammutetaan ja parin sadan metrin loppulähestyminen suoritetaan lihasvoimin. Kämpällä edellisenä iltana lupamme tarkastanut riistapoliisi nyökytteli suunnitelmalle – ennen kuin poistui omalla kelkallaan hirvijahtiin.

Kiipesin Oivan taakse toisen kelkan päälle ja jatkoimme matkaa yhdessä. Ahmin maisemia, koska enää ei tarvinnut stressata puikoissa.

Sodan jälkeen nämä kairat Paanajärven itäpuolella ja Pääjärven pohjoispuolella olivat Neuvostoliiton sotilasaluetta, johon siviileillä ei ollut asiaa. Kun Suomen puolella rajaa suoritettiin niin sanottua metsähoidollista hakkuutyötä, täällä metsät säilyivät lähes luonnontilassa. Koska ollaan myös toista sataa metriä Kuusamon ylänköä matalammalla, metsät ovat astetta jykevämpiä ja rehevämpiä, Euroopan viimeistä taigaa.

Ensimmäiset teeret pölähtivät ilmoille lentokentän kokoisen kuloaukean laitamilta. Kymmeniä mustia lintuja ampaisi ylös joko huurteisista koivuista ja kiepistä lumen alta. Saivat meidän puolestamme mennä. Etsimme metsoja.

Tiirasin silmät sirrillään tykkylumen kuorruttamia puita, mutta ensimmäinen merkittävämpi näköhavainto oli hangesta pistävä kymmenmetrinen, teräsrunkoinen laiva. ”Geologien kylä”, Oiva ilmoitti. Laivanraadon ympärillä pisti kinoksista muutama repsottava hirsikämppä.

Tauon paikka. Lähimmästä kämpästä löytyi nippu venäjänkielisiä tieteellisiä lehtiä. Mineraaleja etsineet uutterat neuvostogeologit omistautuivat tietenkin työlleen myös vapaa-ajallaan. Termarikahvien jälkeen jatkoimme matkaa syvässä epätietoisuudessa siitä, miksi merimittainen laiva oli raahattu keskelle korpea. Iso maa, isot arvoitukset.

Ensimmäinen metso ilmestyi näkyviin, kun nousimme hitaasti loivaa rinnettä. Ukko lounasteli jykevän männyn latvassa. Kun petäjää paljastui enemmän, näkyviin tuli lisää metsoja. Samassa puussa näytti hakovan puolikymmentä lintua!

Kelkka seis. Hyppäsin hankeen ja vajosin saman tien vitilumeen hartioita myöten. Eteneminen kelkkahaalarissa ratakiskon painoinen ase kädessä antoi sprintterin sykkeen ja rapsakan kolmen metrin keskituntinopeuden.

Vuorotellen uiskentelimme Oivan kanssa hangessa koko pakkaspäivän aina, kun metsoja nähtiin. Viimeisellä yrityksellä sain viimein linnun drillingin luotipiipun avotähtäimeen. Ensimmäinen laukaus taisi viuhahtaa kohteen jalkojen välistä, sillä ukko vain kumartui inventoimaan sukukalleutensa ja jatkoi sitten kaikessa rauhassa einehtimistä.

Aseen taitaminen, uuden patruunan kaivaminen jäätyneen vetoketjutaskun syövereistä ja sen työntäminen kohmeisin sormin makasiiniin toisi todennäköisesti podium-sijan missä tahansa sissitaitokilpailussa. Toinen kuti viimein suisti myös ukon oksaltaan. ”Tuliko sulle hiki”, Oiva naureskeli, kun kahlasin höyryten takaisin saalista raahaten.

Tottamooses tuli, mutta ei läheskään niin kuuma kuin illalla Niskan kylän savusaunassa, jonka Arhipovin Reino kertoi aina lämmittävänsä ”hyvillä halkoloilla”.

Juttu perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjan merkintöihin metsästysreissulta Vienan Zipringaan talvella 2000.