Elisa ja Hannu Tapola suosivat syksyllä kypsyviä talviomenoita. ”Ne säilyvät kellarissa hyvin helmikuulle saakka ja ovat parhaimmillaan jouluna.” Kuva: Jyrki Luukkonen
Vanhan hirsitalon peruskorjaus toi Elisa ja Hannu Tapolalle monta yllätystä aikojen takaa – yhdestä löydöstä piti soittaa poliisille
”Tällaiset talot ovat aivan kuten ihminen ja elämä: vähän epätäydellisiä, eivätkä koskaan tule valmiiksi”, sukutilan vanhaa päärakennusta Lempäälässä vuodesta 2007 saakka remontoinut pariskunta toteaa.Tilaajalle
Kuva: Jyrki Luukkonen”Millaistakohan elämä silloin oli?”
Ajatuksissaan Elisa ja Hannu Tapola ovat usein kurottaneet kohti menneisyyttä sen jälkeen, kun he vuonna 2007 alkoivat remontoida kodikseen Hannun sukutilan vanhaa päärakennusta.
Talo sijaitsee Lempäälässä, Mottisen kulttuurimaisema-alueella. Läheltä on löytynyt rautakautisia polttokalmistoja ja merkkejä kivikauden arjesta.
”Peruskorjaukseen onkin ulkona kuulunut se, että Museovirasto tutkii ensin. Neljä arkeologia esimerkiksi kaivoi viime keväänä viikon pihalla ja pellolla, kun sähköt vedettiin ilmajohdoista maakaapeliin.”
Tilan – nimeltään Mottinen – historia ulottuu kauas, koska se sijaitsee Vanajaveden rannassa tärkeän vesikulkureitin varrella. Ennen järvi tosin lainehti useita metrejä korkeammalla kuin nyt. Ranta oli myös lähempänä taloa, joskin edelleen Elisa pääsee muutamalla askeleella vanhan navetan takaa lempipuuhaansa eli onkimaan omalta laiturilta.
Suurpalon tuhkasta
Nauriinkeltaisen päärakennuksen katolla metalliviiri julistaa vuotta 1743. Siitä saakka Mottiset ovat todistettavasti asuneet mäellä. Hannu on yhdeksättä sukupolvea.
”Tapolaksi sukunimi muuttui, kun vaarini tuli kotivävyksi”, Hannu selventää.
Hänelle ja Elisalle talo päätyi Hannun vanhempien kuoleman jälkeen. Päärakennuksen lisäksi tuli peltoja, metsää, vanha navetta, lato, pihasauna, maakellari ja varastoja. Vastuun ottaminen isosta kokonaisuudesta oli kaksikolle itsestään selvää.
”Haluamme vaalia sukuhistoriaa ja kulttuurimaisemaa. Se tarkoittaa, että hoidamme metsiä ja pidämme pellot viljelyksessä. Nyt niissä kasvaa kuminaa.”
Nykyisen päärakennuksen alkuvaiheista ei löydy kirjallista tietoa, mutta Hannu arvioi valmistumisvuodeksi 1840.
”Lemposten kylällä riehui vuonna 1836 tuhoisa suurpalo, joka vei Mottisenkin rakennukset. Uusien tekemisessä kesti varmasti muutama vuosi. Ajoituksen varmisti hirsien lustoanalyysi”, pohtii isäntä, joka on koulutukseltaan metsänhoitaja. Eläkkeelle hän jäi kolmisen vuotta sitten sosiaali- ja terveysministeriöstä työturvallisuusasioiden parista. Elisa ehti vapaalle vuotta aiemmin Tampereen yliopistollisesta sairaalasta.
”Nyt olemme ihanasti joutilaita, mutta emme todellakaan jouten. Siitä pelkästään vanha talo pitää huolen, vaikka peruskorjaus onkin saatu hyvään malliin.”
Tilavan pirtin keskimmäinen kattovalaisin oli alun perin öljylamppu. Se muutettiin sähkölampuksi vuonna 1918. Kuva: Jyrki LuukkonenKirjekätkö sahanpuruissa
”Olen syntynyt tuon oven takana”, Hannu näyttää keittiössä. Välioven toisella puolen on nyt Hannun työhuone ja sen takana parin makuuhuone.
”Länsipäädyn makuuhuoneesta näen koko 24-metrisen talon läpi itäpäädyn pirttiin”, Hannu kuvailee. Leveyttä suorakaiteen muotoisella rakennuksella on kahdeksan metriä.
Keittiö ja kamarit muodostavat talon toisen puoliskon, pirtti toisen. Niiden väliin jäävät kodinhoitotilat ja entinen puhelinkamari, nykyinen televisio- ja lukunurkkaus.
”Vähän isohan talo meille kahdelle on”, Elisa naurahtaa pirtissä, jonka huonekorkeus on yli kolme metriä. Hänen appivanhempansa peruskorjasivat talon 1950-luvulla, joten korjausvelkaa oli kertynyt. Pirtin 60-vuotias mäntylattia kaipasi kuitenkin vain hiomista ja lakkaamista.
”Sen alla ovat yhä alkuperäiset lattialankut, jos seuraavat sukupolvet haluavat ottaa ne esiin”, Hannu pohtii. Eikä hän ihmettelisi, vaikka lattian alta löytyisi yllätyksiä. Niitä on ilmestynyt paljon, ja yksi löydöistä oli erityisen tunteikas.
”Vintin lattiapurujen sekaan oli piilotettu isäni ja hänen veljensä kenttäpostit talvi- ja jatkosodasta. Olen juuri saanut valmiiksi kirjan niistä ja heidän serkkujensa kirjeistä.”
Toinen löytö valaisee keittiötä. Hannu oli jo kiikuttamassa vintistä kerättyjä metalliosia roskiin, kun perheen naiset tunnistivat ne lampuksi.
Kolmas, hiukan hurja yllätys paljastui liiterin pohjalta. Räjähtämätön tykin ammus oli ehkä vuoden 1918 tapahtumien peruja.
”Soitin löydöstä poliisille, ja pian olivat jo sotilaat pihassa. Luulen, että vaarini oli löytänyt ammuksen pellosta.”
Konsulttina puukko
Suurimmat korjaukset on tehty talon keittiö- ja kamaripuoliskossa, missä rakenteita purettiin aluksi esiin kaksi kuukautta.
”Seinissä saattoi olla 13 kerrosta tapettia, miljoona nupinaulaa ja pinkopahvien maaleista oli tarttunut puuhun venäjänsinistä ja preussinpunaisista maalia. Paikoitellen hirsissä olikin kova peseminen ja harjaaminen.”
Hirret olivat silti niin hyväkuntoisia, että väliseinissä hirsipintaa jätettin paljon esiin. Alapohjassa osa kantavista hirsistä sen sijaan oli vaihdettava.
”Otin Mora-puukon konsultiksi ja ryömin sen kanssa lattian alla. Hirsi sai lähteä, jos terä upposi siihen yhdellä iskulla.”
Samalla alapohjan sammal- ja purueristeet korvattiin selluvillalla ja lattioihin asennettiin lattialämmitys. Uudet lattiahirret Hannu teetti paikallisella sahalla ja höyläämöllä oman metsän pystyynkuivaneista tai myrskyn kaatamista kuusista.
”Arviolta 90 prosenttia puutavarasta on saatu omasta metsästä. Talosta löytyy ainakin kuusta, mäntyä, lehtikuusta, koivua, tervaleppää ja lehmusta.”
Osa puutavarasta päätyi vinttiin, joka kulkee toisessa kerroksessa talon pituudelta. Siitä suurin osa jäi entiseen tapaan kylmäksi varastoksi, mutta toiseen päätyyn tehtiin vieraskamari ja kylpyhuone. Ne ovat käytössä aina kun kylään saapuu vieraita kolmen aikuisen tyttären ja heidän viiden lapsensa perheistä.
”Alakerran tilat ovat vanhojen talojen tapaan vähän epäkäytännölliset. Kaikki kolme kamaria ovat pieniä ja vain yhteen voi majoittaa yövieraita”, Elisa kertoo.
Isäntäparin makuuhuoneesta näkee työhuoneen, keittiön ja tv-nurkkauksen läpi yli 20 metriä pirttiin saakka. Kuva: Jyrki LuukkonenVanhaa palauttaen
Tuli ritisee koivuntuohissa, kun Hannu sytyttää syysaamun iloksi tulet pirtin valkoiseen kaakeliuuniin. Uuni on esimerkki talonväen remonttifilosofiasta: vanhaa kunnioitetaan ja palautetaan.
”Uloimmat ikkunat esimerkiksi säilytettiin vanhan lasin vuoksi, ja keittiön väliseinä siirrettiin entiselle paikalleen. Pirtin kaakeliuunin ja savupiipun lisäksi palautimme toisenkin tulisijan ja piipun, jotka oli poistettu edellisessä peruskorjauksessa.”
Purettujen uunien 1800-luvun kaakelit olivat tallessa, ja muurari löysi niistä riittävästi materiaalia pirtin uuniin.
Tulisijat isäntäpari halusi takaisin paitsi historian myös huoltovarmuuden vuoksi. Puu- ja sähkölämmitys vaihtui remontissa maalämpöön ja aurinkoenergiaan, mutta hellan, leivinuunin, takan ja kaakeliuunin avulla talo pysyy tarvittaessa lämpimänä oman metsän polttopuilla.
”Klapeja pitää minusta olla aina varastossa vähintään kahden vuoden tarpeisiin. Huoltovarmuuttamme lisäävät myös oma jätevedenpuhdistusjärjestelmä ja kaivovesi. Ja maakellarissa perunat, porkkanat, omenat, mehut ja hillot. Enää puuttuu aggregaatti sähkökatkosten varalta.”
Sähkövalo taloon tuli vuonna 1918 kylässä ensimmäisenä, koska talo oli lähimpänä rannan voimalaitosta. Omassa sähköremontissaan Hannu valitsi useimpiin valaisimiin langattomat katkaisijat.
”Se vähentää sähköjohtoja, joita hiiret ja rotat saattavat jyrsiä, mikä aiheuttaa tulipalovaaraa. Paloturvallisuuden lisäämiseksi asensimme myös vanhaan savupiippuun metallisen sisäpiipun.”
Uuden teknologian rinnalla remontissa on käytetty muitakin kierrätysmateriaaleja kuin uunikaakeleita. Vuonna 1970 puretun vieraspytingin koristeelliset ikkunat ja pariovet kuuluvat nyt uuteen kuistiin, jonka arkkitehti suunnitteli talon puutarhan puoleiselle sivulle.
”Kuisti onnistui niin hyvin, että moni on arvellut sitä alkuperäiseksi”, Hannu iloitsee.
”Siellä on vietetty hauskoja hetkiä perheen ja ystävien kanssa”, Elisa lisää.
Hyvällä tavalla vinossa
”On kymmenkahvien aika, maistuuko?” Elisa kutsuu.
Talon kahviajoista myös Hannu piti aina kiinni remonttiväen kanssa, kun hän vajaan vuoden vuorotteluvapaallaan oli läsnä työmaalla.
”Töitä tehtiin tuntitaksalla, mutta en ole koskaan tarkistanut, laskutettiinko kahvihetkistä. Yhteiset tauot tuovat työmaalle hyvää ilmapiiriä.”
Vanhan talon remontteihin Hannu suosittelee nimenomaan tuntipalkkaa, ei urakkatyötä, koska urakkatarjouksissa on vaikea varautua siihen mitä ikääntyneessä talossa tulee vastaan.
”Itse olemme perheen kanssa tehneet työmaalla kaikkea mitä olemme osanneet, varsinkin purkaneet ja maalanneet.”
Työ on opettanut kärsivällisyyttä ja joustavuutta.
”Pirtin kaakeliuuni on ainoa asia, joka tässä talossa on varmasti suorassa. Sen muurari varmisti vatupassilla”, Hannu hymähtää.
”Vanhassa talossa on opittava elämään sen kanssa, että kaikki on hiukan vinossa. Tällaiset talot ovat aivan kuten ihminen ja elämä: vähän epätäydellisiä, eivätkä koskaan tule valmiiksi.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2020.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
