Metsä voittaa lopulta aina

Kun katsomme yötaivasta, näemme miljoonia tähtiä yhtaikaa samassa tilassa ja samalla mustalla taustalla. Valistuneina ihmisinä tiedämme kuitenkin, että se on illuusio, ja että näkemämme tähdet sijaitsevat aivan eri aikavyöhykkeillä. Aurinko on kahdeksan valominuutin päässä, lähin tähti jo yli neljän valovuoden päässä. Jotkut taivaankappaleet räjähtivät jo aikoja sitten mutta näkyvät silti vielä meillä. Objektiivista nykyhetkeä ei ole, näemme ainoastaan menneisyyden eri kerrostumia.

Avaruudessa asiat tapahtuvat siis samassa tilassa, mutta eri ajassa. Sama ilmiö on tosin havaittavissa paljon lähempänäkin ja ilman kaukoputkea: jossakin Papua-Uusi-Guinean viimeisessä sademetsässä harrastetaan vielä ihmissyöntiä, lisäännytään heti, kun ollaan sukukypsiä eikä tunneta metallisia työkaluja. Samalla hetkellä kansainvälinen avaruusasema ISS pyyhältää vain noin 400 kilometrin korkeudella kivikautisten kannibaalien ylitse. Etäisyys on kilometreissä pienempi kuin Helsingin ja Vaasan välinen matka, mutta ajassa mitattuna näitä ihmisiä erottaa toisistaan valovuosi.

Elämme siis samassa paikassa, mutta kymmenien, satojen, välillä jopa tuhansien vuosien päässä toisistamme. Herää kysymys: jos samalla planeetalla elävien ihmisten väliset aikaerot voivat olla niin suuria, miten muiden eliöiden aikakäsitys mahtaa erottua omastamme?

Pitkäikäisin koskaan elävänä tavattu eläin oli yli viisisataavuotias islanninsimpukka. Ajatella, se syntyi aikaan, jolloin kirjapaino keksittiin ja paperin kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti. Sen nuoruudessa Euroopan metsät kaadettiin laivanrakennukseen kaupan- ja sodankäyntiä varten, ja kun se oli keski-ikäinen simpukka, höyrykone keksittiin. Sen kuolinhetkellä elettiin jo kännykän aikakautta.

Kasvikunnan ajallinen ulottuvuus on vielä rajummin erilainen kuin ihmisen: maailman vanhimmat tänään vielä elossa olevat puut syntyivät aikaan, jolloin aroilla samoili sapelihammastiikereitä, kolme metriä korkeita laiskiaisia ja mammutteja. Metsähaavan juurakko voi olla kymmeniä tuhansia vuosia vanha, ja erään Välimeren meri­heinäkolonian elinajaksi arvellaan jopa kaksisataatuhatta vuotta. Tiedemaailma on yksimielinen siitä, että vanhinta elävää organismia ei vielä ole löydetty.

Ihmisen keskimääräinen elinajanodote on tällä hetkellä melko tasan 72 vuotta. Meitä ei kiinnosta hitustakaan, mitä sadan, viidensadan tai tuhannen vuoden kuluttua tapahtuu, me järjestämme maailmamme oman rytmimme ja aika­janamme mukaisesti. Hyvä, jos saamme kehitettyä visioita ja perspektiivejä edes vähäksi aikaa eli yhden sukupolven verran eteenpäin.

Kommunismissa harjoitettiin viisivuotissuunnitelmia, ja se osoittautui hölmöksi. Mutta myös uusliberaalikvartaali­demokratiassa poliitikot valitaan aina vain muutamaksi vuodeksi, joten aniharva heistä tekee sellaisia päätöksiä, joista palkkio jää saamatta kuluvan vaali- tai tilikauden aikana.

Ennen teollista vallankumousta metsä tuotti, omisti ja suojeli ihmisiä. Nyt tilanne on toisinpäin. Elämme sen kanssa samassa paikassa, mutta aivan eri ajassa. Ensimmäisestä metsäpalosta ei ole luotettavaa tietoa, siitä on todella kauan. Ensimmäiset sammutuslennot järjestettiin vuonna 1953.

Miltäköhän metsästä mahtaa tuntua olla jonkun ihmisen omistuksessa? Turvalliselta? Huvittavalta? Väärältä? Vaaralliselta? Tiedetään, että kasvit osaavat kommunikoida erittäin tehokkaasti, ja että ne ovat tehneet niin jo miljoonia vuosia ennen kuin meistä omistajista oli mitään tietoa.

Entä jos metsä kypsyy meihin ja keksii jossain vaiheessa puolustautua? Grimmin veljesten saduissa se on yleensä synkkä, pelottava paikka. Psykoanalyysi antoi metsälle ja puille kaikenlaisia kohtalokkaita merkityksiä. Tolkienin tarinoissa puut osaavat liikkua ja lähtevät sotaretkelle.

Ihmisen alitajuinen pelko ja kunnioitus metsää kohtaan on kenties enemmän kuin pelkkää tarustoa ja ihan paikallaan. Luonnon ja sen voimien aliarvioiminen on ihmiskunnan vanhimpia syntejä. On syytä olettaa, että pitkässä juoksussa metsä voittaa.

Hitaasti, mutta varmasti.