Entisajan veneenveistoniksejä Paavo Manninen siirtää eteenpäin opettajana, vuodesta 2010 alkaen koulutuskeskus Jedussa. Kuva: Kai Tirkkonen
Paavo Manninen veistää puuveneitä sukunsa vanhoilla opeilla: ”Nyt on minun vuoroni pitää elossa suvun hiljainen tieto”
Paavo Manninen kasvoi veneenveistäjäksi isänsä opissa. Sukunsa tyylin hän tunnistaa tietynlaisesta veneen keulan noususta ja uskoo sen säilyneen samanlaisena satoja vuosia.Tilaajalle
Kuva: Kai TirkkonenOnko venemestari, puhelimessa kysytään usein.
”En tiedä mestarista, mutta jonkinlainen tekijä”, Paavo Manninen vastaa. Veneenveistäjäsuvun vesa ei tapaa kehuskella taidollaan.
”Sisäisesti ja hiljaa olen osaamisestani ylpeä. Meitä perinne- ja jokiveneen veistäjiä ei enää ole paljon”, rakennusalan opettaja miettii.
Hänelle veneenrakennus on rakas harrastus, mutta hänen isälleen se oli kakkosammatti, joka toi pienviljely- ja porotilalle lisätuloa.
”Varhaisimmissa muistoissani tuoksuu terva. Isä veistää verstaalla, ja minä nykerrän puukolla lastuista jotain ilmanaikuista. Olin ehkä kolmen tai neljän vanha.”
Isä otti pikkuvesselin mukaansa töihin, koska sen ajan kainuulaiskylässä ei ollut päiväkerhoja. Isompana poika oivalsi, että isä teki veneitä samalla tavoin kuin oli omalta isältään oppinut, ja tämä omaltaan. Esi-isien opit saattavat olla peräisin 1700-luvulta.
”Isä on ainakin neljännen polven veneenveistäjä, minä viidennen. Enojeni puutyötaidoista päätellen olen saanut veistäjän geenejä myös äidin suvulta.”
Jokivene kuningaslajiin
Mannisen pieni verstas sijaitsee Oulaisissa Pyhäjoen rannalla. Hän päätyi vaimonsa mukana Kainuusta Pohjanmaalle ja perusti venepajan kotinsa piharakennukseen.
”Viimeistelyä vailla”, Manninen esittelee uusimpansa, sutjakan jokiveneen. Se on vajaat kuusi metriä pitkä, hitusen päälle metrin leveä, sivuilla kolme lautaa. Vene tulee Manniselle itselleen lohenpyyntiin, ”kuningaslajiin”.
”Elvytin vanhan tenolaisen venemallin, jollaista ei tietääkseni ole tehty 30–40 vuoteen. Minultakin meni aikaa, kun lohestusreissuilla tutustuin eri malleihin ja tekniikoihin.”
Aikansa vierähti myös veneenveiston oppimiseen, vaikka se tapahtui kasvuvuosina isän rinnalla melkein kuin itsestään. Jo pienenä Paavo sai auttaa sarvihöylällä ja käsipelillä ohentamaan laudat oikean paksuisiksi.
”Niiden on oltava tasan 12-millisiä eikä yhtään yli, tai taivuttaminen vaikeutuu.”
Myös airon malli ratkaisee, millaista veneellä on soutaa. ”Hyvä airo on tehty vähäoksaisesta kuusipuusta, eikä se saa olla liian pitkä.” Kuva: Kai TirkkonenOppipojasta tekijäksi
Pikkuhiljaa isä alkoi antaa veneurakoissa Paavolle lisää vastuuta, mutta vasta sitten, kun tämä sitkeästi sitä vaati. Pojassa oli syttynyt veistämisen palo.
”Sen jälkeen loppu tulee kokemuksen kautta. Isän kanssa minulla oli kova paine onnistua, koska hän oli niin hyvä ja ryhtyi aina nopeasti itse tekemään. Toisaalta veistäminen tuntui helpolta, koska olin elänyt veneentekoa.”
Puu tuntuu Paavo Mannisesta ystävälliseltä kumppanilta, kädessä lämpimältä.
”Maltilla kun tekee, puu ei lohkea vaan tottelee kirvestä, puukkoa ja höylää. Se on huipputunne.”
Yhdessä isä ja poika ehtivät valmistaa kymmeniä veneitä. Ääneen isä ei oppipoikaa kehunut, mutta ikääntyessään hän alkoi ohjata veneen kysyjät tämän puheille.
”Kun työni jälki kelpasi mestarille, tiesin osaavani tarpeeksi hyvin.”
Tulella ja höyryllä
Isän tekemä. Tai ukin. Sen Paavo Manninen huomaa veneistä helposti missä tahansa. Hän tunnistaa sukunsa tyylin tietynlaisesta veneen keulan noususta ja uskoo sen säilyneen samanlaisena satoja vuosia.
Suvun veneitä sanotaan kiantalaismalliksi, kuten monia muitakin kainuulaisveneitä. Mannisen isän äidinisä oli tunnettu mestari Kalle Seppänen Suomussalmen Kiantarannalta.
Isältään Paavo Manninen oppi, että venelaudat kuumennetaan ja taivutetaan kaareviksi tulen avulla. Alkuun se tehtiin nuotiolla, myöhemmin kaasutoholla. Pohjanmaalla Manninen on harjaantunut höyryttämään laudat.
”Tulella lauta jää haluttuun muotoon, ja sen voi nopeasti asentaa paikoilleen. Höyrytys puolestaan on helppoa sisätiloissakin, mutta lauta vaatii kuivumisaikaa ennen kiinnittämistä.”
Perinteisen järviveneen laudat Mannisen isä koulutti poikansa veistämään niin tarkkaan toisiinsa sopiviksi, että tiivisteeksi tarvitaan vain kangasrivettä ja päälle tervaa. Kokemattomampi veistäjä tiivistää nykyään laudat liimamassalla, jota Manninen itsekin käyttää usein jokiveneissä.
”Se varmistaa kiinnityksen, koska kapean jokiveneen laudat sujutellaan yhteen jyrkemmässä kulmassa kuin avovesiveneen laudat. Liimamassa on myös turvallisuustekijä, koska jokivene joutuu virrassa lujille.”
Köli yhdestä puusta
Tuosta kuusesta voisi tulla köli, Manninen havahtuu milloin marjametsässä, milloin hirvijahdissa. Hän punnitsee runkoja venesilmällä ja puuaistilla, jotka kehittyivät, kun hän isänsä kanssa vuosia haki kotimetsästä venetarpeita.
Nykyään Manninen hankkii venepuuta myös muualta, tuttujensa ja verkostojensa kautta. Perinteiseen soutuveneeseen tarvitaan 15–20 puuta, ja vaikeinta on löytää emä- eli kölipuuksi sopiva runko juurakkoineen.
”Luonnonköli syntyy parhaiten kuusesta, joka on rinnankorkeudelta 30 senttiä paksu. Jos kevättalvella aloittaa veistämisen, kölipuu kaadetaan edellisenä syksynä.”
Ensin kaivetaan esiin juurakko. Silloin varmistuu, onko pääjuuri tarpeeksi vahva ja kaartuuko se sopivasti kokaksi. Puun kaatoväylä on katsottava erityisen huolellisesti, koska juurakko voi pyörähtää yllättävästi.
”Kerran, kun kaadoin kölikuusen harjulle, juurakko nousi ensin ilmaan ja tömähti viereeni. Se piti läheltä.”
Sepän takoma venevara on kulkenut suvussa 1800-luvulta saakka. Varalla sovitetaan ensimmäinen lauta kiinni köliin. Kuva: Kai TirkkonenKaaret kuusennäreistä
Painavan kölikuusen Manninen veistää lähes valmiiksi köliksi jo metsässä, ennen varastoimista. Kevättalvea pidemmälle veistämistä ei kannata lykätä, koska kuusi kuivuu kovaksi.
”Nykyajan sähkötyökaluilla siitäkin selviää, mutta entisajan veistäjillä kädet olisivat joutuneet koville.”
Kuusi sopii kölin lisäksi hyvin järviveneen sisäkaariin, jotka antavat veneelle ryhdin ja jäykkyyden.
Mannisen lapsuuskodissa kuusennäreet haettiin metsästä marras-joulukuussa vähän lumen aikaan. Kun tuli kaarien asennusaika, ne laitettiin jäisinä pirtin uuniin lämpenemään. Sitten ne taivutettiin kuin jousipyssyn kaareksi rautalangan päälle. Kaarinäreet hautuvat hyvin myös lämpimän savusaunan orsilla.
”Jokiveneiden kaarissa olen ryhtynyt käyttämään kuusen sijasta yhteen laminoituja saarnirimoja. Veneen laita kaartuu niin jyrkästi, että muista puulajeista en ole onnistunut kaaria tekemään.”
Satavuotiaita notkosta
Veneen sivulautoihin Manninen valitsee männyt jo pari vuotta ennen veistämistä. Hän kaataa puut huhtikuussa ja jättää ne maahan muutamaksi päiväksi, jotta sydänpuurako tulee esiin. Se pitää ottaa lautojen sahauksessa huomioon.
”Parhaat lautapuut kasvavat notkossa, koska siellä tuuli ei pääse niitä pahasti heiluttamaan. Tuuli tekee sydänraosta aika ison, ja pahimmillaan koko puu voi olla halki.”
Manninen etsii lautoihin vähintään satavuotiaita, mahdollisimman oksattomia mäntyjä, joiden tumma parkki jatkuu korkealle. Latvapuolen punertavaparkkisessa osassa on liikaa vääntöä ja puu liian haurasta.
”Tarkasti saa kierrellä, ennen kuin hyvä puu löytyy. Sittenkin varmuuden saa vasta, kun pölkky sahataan laudoiksi.”
Mänty on Mannisesta mukavin puulaji laudoiksi, koska kuusi on liian oksainen tai vähintäänkin laudat on työstettävä tuoreena. Lehtikuusi kävisi, mutta sitä on tarjolla vähän. Haavasta hän on tehnyt muutaman veneen, joista yhteen hän melkein rakastui.
”Haapaa on miellyttävä työstää, se on vähän keveämpää kuin mänty, muuttuu höyrykäsittelyssä kovaksi ja pysyy hyvin taivutetussa muodossaan. Haapa on kuitenkin isotöinen, koska se on märkä puu ja elää valtavasti. Kevätkaadon jälkeen sen pitää antaa olla puolitoista vuotta maassa ennen sahausta ja senkin jälkeen vielä pari vuotta taapelissa. Mahdolliset värivirheetkin näkee vasta sahauksessa.”
Tietoa aikojen takaa
Joskus Manninen veistää veneen valmiiksi viikossa, joskus useammassa. Tahti riippuu veneen mallista, koosta ja tilaajan kiireestä.
Viimeisen lakka- tai tervasipaisun jälkeen hän istahtaa valmiin veneen äärelle, ottaa kupin kahvia ja pitää pienen juhlahetken.
”Siro ja viimeistelty vene on luovan työn palkinto. Tilanteessa on myös herkkyyttä. Ajattelen, että kohta vene lähtee, ja ajattelen ihmisiä, jotka sillä soutavat.”
Entä jos Paavo Manninen ei olisikaan veneenveistäjä?
”Sellaista en edes osaa ajatella, sillä veistäminen on niin iso ja tärkeä osa minua.”
”Kun oikein pääsen fiilikseen, mietin sukuni 1700-luvun veneseppää, joka siirsi taitonsa seuraavalle polvelle. Sieltä tulevat omatkin oppini, joihin jokainen sukupolvi on lisännyt niksejään. Nyt on minun vuoroni pitää elossa suvun hiljainen tieto.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2021.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
