Haluan, että kunnioitus metsää ja luontoa kohtaan siirtyy lapsilleni niin, että he osaisivat nauttia ainakin pihkan tuoksusta, kirjoittaa Aarteen lukija

Takareki loksui metallitappikiinnityksessä, ristiin kiinnitetyt kettingit kilahtelivat toisiaan vasten. Mari-hevosen satunnainen pieruntöräys ja höyryävän hengityksen puuskahdus olivat reen ryskeen lisäksi ne äänet, jotka kuuluivat päivänvalon työntyessä esiin kuusen­latvojen lomasta.

Papan kanssa mentiin hevospelillä tukinajoon. Kaksi järveä oli ylitettävä tällä noin kolmen kilometrin matkalla, ennen kuin päästiin tukin päähän kiinni. 50-luvun hämäläisessä korpimetsässä se tiesi 8–10-vuotiaalle pojalle kylmää kyytiä.

Kylän suutari oli tehnyt minulle pieksun tapaiset varsikengät. Ne eivät ulkonäöltään olleet äidin ja mummun mieleen. Minä taas olin haltioissani miesten kengistä, ja pappakin totesi, että ”pojalla pitää olla miehen kengät”.

Ennen lähtöä pappa survoi kenkiini heiniä ja minä sitten villasukkien peittämät jalkani. Karvalakki leuan alta nepparilla kiinni ja nahkakintaat käteen. Sitten tarkeni!

Edellisenä päivänä pappa oli ajanut tyhjät jäljet jäätymään seuraavaa päivää varten helpottamaan reen kulkua. Se auttoi myös kuljettamaan kuormassa pari tukkia enemmän. Hevonen ei lisäkuormaa toivottavasti huomannut.

Kahteen isoimpaan alamäkeen katkoin kuusenoksia jarruttamaan tukkireen liian hurjaksi yltyvää vauhtia. Pappa niitä korjaili, potki havuja antura­uriin paremmin jarruttaviksi.

Tukkisaksien käytössä en ollut mikään mestari. Pappa opetti salat niidenkin käyttöön. Nyt osaan. Samoin tukin kampeaminen ja tasapainottelu lihasvoimin reen pankolle vaati omat konstinsa. Tätä oppia olen hyödyntänyt aikuisena monta kertaa.

Tervasvalkea paloi koko päivän. Pappa lisäsi siihen välillä valmiiksi katsomiaan kantoja. Loimu lämmitti mukavasti metsämiehiä. Jos sattuisi jotain, olisi ainakin lämmin korjailla vaurioita, niin miehissä kuin rensseleissäkin. Koskaan en kuullut, että jotain ikävää olisi sattunut.

Minua askarruttivat hevosen mielestäni heikot eväät. Heiniä, jotain viljaa, ja oli kai siellä pääpussissa jokunen sattuma.

Eivät ne omatkaan eväät juuri hurraahuutoja aikaansaaneet. Kovaa ruisleipää, rieskaa. Voita oli onneksi paksulti. Parsitusta sukasta solahti sanomalehteen kääritty puolen litran lasipullo kahvia, siitä ryypyt leipäpalojen seuraksi. Olin kahviin tottunut jo pienestä pitäen. Mummun keittämä ­aamuinen oli vielä lämmintä. Asettelin pullon nuotion lämpöön. Siitä saisi vielä hyvät hörpyt ­ennen kotimatkaa.

”Älä hukkaa sivukalikoita ja muita vehkeitä lumiin. Ei niitä ole aikaa etsiä. Tukkia pitää saada tienposkeen, etsiminen ei tilipussia lihota”, pappa neuvoi.

Tämä oli minulle vaikeaa, liian usein oli jotain hukassa.

Taas oli se hetki, että ylimmäinen tukki oli kuormassa lumisena ja jäisenä. Pappa laittoi köysinipun toisen pään hirtoksiin sidontalenkkiin ja heitti vapaan köyden kuorman yli minulle. Laitoin köyden kulkemaan toisen sidontalenkin kautta samalla kiristäen ja heittäen vapaan köyden papalle. Reen perään kiristys, ristisidonta tuli tiukaksi.

”Kuorma on sidottava huolella, pari pahaa mäkeä ei saa pilata meidän uurastustamme.”

Pappa vipusi pitkällä rangalla rekeä liikkeelle kajauttaen samalla hevoselle terävän liikkeellelähtökomennon. Kuului pauke ja rytinä, ja tukkireki nytkähti liikkeelle. Ensimmäinen metri oli hankalaa, sen jälkeen kulkeekin helposti. Hevonen sen ymmärtää ja laittaa kaiken peliin liikkeelle lähdössä.

Reilut 40 vuotta ehti kulua papan kuolemasta. En käynyt metsässä ollenkaan. Metsä ei merkinnyt minulle mitään.

Nyt sama metsä on eri vaiheiden jälkeen kahden poikani omistuksessa. Olen pyytänyt heiltä, että saan tehdä siellä omia asioitani. Haluan, että tämä tieto, kunnioitus metsää ja luontoa kohtaan, siirtyy pojille niin, että he osaisivat nauttia ainakin pihkan tuoksusta.

Ymmärrän nyt hyvin sen, miten kovaa uurastusta metsätyöt olivat tuon ajan vehkeillä.

Metsä on rikastuttanut elämääni. Hyvä, että ymmärrän sen nyt. Siellä ei ole kiire. Siellä lepään. Siellä rauhoitun.

Nimimerkki Metsämies 71