”Susilla oli vakaa aikomus viedä minulta koira” ‒ Eräretki Kuhmossa jäi erikoisena kokemuksena Aarteen lukijan mieleen

Olin suunnitellut eräretkeä Kuhmon itäiseen erämaahan, jossa olin joskus työskennellyt metsurina vuosikymmeniä sitten. Valmistauduin huolella matkaan, pakkasin reppuuni viikon elintarvikkeet, vaihtovaatteet sekä yöpymisvarusteet. Aseeksi valitsin venäläisen yksipiippuisen Baikal-haulikon, jonka olin hankkinut nuorukaisena vuonna 1963. Se oli hyvä ase, kestävä ja kevyt kantaa. Syyskuun lopulle ajoittuneella reissullani oli tarkoitus opettaa nuorta, metsäveristä karjalankarhukoiraa toimimaan kunnon riistakoiran tavoin. Kuusikuukautinen urospentu oli nimeltään Vikke.

Oli kuulas perjantaiaamu. Lähdin samoilemaan Ala-Vieksijärveltä lähtevän metsä­autotien päästä kompassia käyttäen kohti itää, kiirettä pitämättä ja huolia tuntematta. Kartasta suunnittelin reissun pituudeksi kokonaisuudessaan noin 50 kilometriä, joka tuntui sopivan noin viikon urakaksi vanhalle ukolle. Koira kirmasi uteliaana paikasta toiseen pitäen kuitenkin huolen, että isäntä oli aina näkyvillä. Ilma oli syksyisen kuulas. Maisemat olivat Kainuun tyypillisiä, vaihtelevia vaaramaisemia, suota ja lampia oli riittävästi, myös kelopuita löytyi nuotiotarpeeksi siellä täällä.

Päivä oli ehtinyt puoleen, aloin kahvin keittoon. Irrotin kelosta pistosahalla muutamia pölkkyjä, jotka pilkoin retkikirveellä. Kiehiset vuoltuani sytytin tulen, joka syttyi tervaksista nopeasti. Noudin hetteestä jankkikauhaan vettä, jonka asetin kiehumaan. Ruokin välipalalla ensin koirani, joka oli uskollisesti seurannut isäntäänsä, sitten vasta oli minun vuoroni ravita itseni. Lepäsin runsaan tunnin, koira makasi vieressäni. Nuori pentu oli väsynyt, kaikki oli sille uutta näin suuressa mittakaavassa. Jatkoimme matkaa. Eteeni tuli suo, jota lähdin ylittämään. Keskellä oli runsaasti kypsiä karpaloita, joita aloin poimimaan mukanani olleeseen pussiin ja välillä suuhuni.

Suon ylitettyäni oli jo iltapäivä. Avasin repun, josta söimme molemmat nopeasti kylmän lounaan. Hämärän tullessa löysin oivallisen paikan yöpyä, kuiva jäkäläkangas, lähellä muutamia keloja. En alkanut rakentamaan laavua, koska sateen merkkejä ei ollut näkyvissä. Sahasin kelosta ison kasan polttopuita, joilla arvelin pääseväni reilusti aamuun. Vuoteeksi hakkasin läjän kuusenoksia, ettei maasta nouseva kosteus häiritse untani. Tulisijan tein kahden kiven väliin. Kortteeri vaikutti melko hyvältä.

Oli aika aloittaa ruuanvalmistus perinteisellä jätkien keitoksella, jota olen valmistanut vuosikymmeniä. Keittoväline on pitkävartinen, noin litran vetoinen kauha, jota sanottiin jankkikauhaksi. Ainekset keitokseen olivat taloustilanteen mukaan joko vettä, leipää ja sianlihaa tai vettä, leipää ja runsaasti voita. Ne keitettiin puukolla sekoittaen puuromaiseksi voimaravinnoksi, jota kutsuttiin esimerkiksi nimillä yökynttilän sydän tai jankki, pohjoisessa myös papinkullikeitto.

Kun olimme koiran kanssa ruokailleet keitin myöhemmin illalla vielä vahvan kahvin. Kyllä erämaassa nuotiolla kaukana kaikesta ihminen lataantuu elämänvirralla, joka auttaa jaksamaan jatkossa. Kahvin jälkeen aloin tutkia karttaa ja mittailin kuljettua matkaa, jota oli kertynyt noin 11 kilometriä. Matkan aikana tein huomioita riistaeläinkannasta. En aikonut ampua yhtään laukausta ellen törmännyt vammautuneeseen eläimeen tai muuhun vastaavaan. Kanalintuja oli paikoin jopa runsaasti, samoin peuroja ja hirviä. Tein huomion, että täällä oleilee myös muutama villisika, näin niiden kaivantoja ja ulosteita.

Oli tullut jo pimeä. Väsyneinä asetuimme yöpuulle. Laitoin turkisliivit päälleni ja repun tyynyksi. Nuotio lämmitti mukavasti ja koira nukkui selkäni takana.

Heräsin säikähtäen. Olivat meneillään aamuyön tunnit. Koira haukkui raivokkaasti tehden välillä pieniä hyökkäyksiä. Se ei kuitenkaan uskaltanut poistua kuin muutaman metrin päähän ja pysyi tiiviisti luonani. Mikä kumma tuolla metsässä on, olisiko karhu? Koira haukkui moneen suuntaan. Siitä päättelin, että ympärillä oli susia, jotka olivat päättäneet viedä minulta nälkäänsä koiran.

Lisäsin nuotioon puita, koska eläimet pelkäävät tulta. Koira vapisi pelosta, vaikka se ärisi ja haukkui niskakarvat pystyssä. Vedin sen viereeni yrittäen rauhoitella sitä. Oli vielä pimeä, en erottanut näitä petoja, joita uskoin olevan ehkä 4–5 eläimen lauma. Tiesin suden käyneen jo lähellä koiraa, koska se painui minuun kiinni. Otin 16-kaliiperisen haulikkoni, latasin sen ja ammuin ilmaan. Ajattelin, että eihän se käy laatuun että sudet tulevat liian lähelle, ne kyllä tietävät viisaina jaloina eläiminä, mitä aseesta lähtevä ääni merkitsee.

Päivän valjettua päätin palata mitä pikimmin takaisin kotiin. Pakkasin tavarat reppuun ja sammutin nuotion. Vikke liikkui nyt jo hieman etäämmällä ja haisteli ympäristöä. Uskoin susien luovuttaneen ja siirtyneen muille metsästysmaille.

Olimme matkanneet lähes tunnin ja saavuimme tiheään, havupuuvaltaiseen metsään, kun Vikke päästi taas kovan metelin. Tiesin, että sudet eivät olleet luovuttaneet, niillä oli vakaa aikomus viedä minulta koira. Olin asiasta eri mieltä, aioin suojella koiraani pedoilta. Susi on rauhoitettu eläin, mutta jos se käy koirani kimppuun, ammun sen kylmän viileästi. En antaisi koiraani näille pedoille.

En nähnyt susia, mutta tiesin niiden olevan lähettyvillä. Kerran susi pääsi yllättäen liian lähelle, mutta Vikke pelasti tilanteen, se huomasi suden tiheikössä noin 15 metriä takanamme ja ilmoitti asiasta raivokkaalla haukullaan. Ammuin taas pelotuslaukauksen. Ajattelin että nämä elukat tulevat jopa iholle, jollei niille anneta vähän kyytiä. Huomasin susien oveluuden: kun ylitimme aukeaa paikkaa kuten suota, niitä ei näkynyt missään, mutta tullessamme metsään ne olivat heti kintereillä.

Näin jatkoimme matkaa. Huomasin koirani käytöksestä, ovatko sudet lähellä vai kaukana. Saavuimme rämeelle, jossa oli hetteitä ja matalaa kasvustoa. Päätin ruokailla ja levätä hieman. Susista ei näkynyt taas jälkeäkään. Eivät nämä ovelat eläimet näyttäydy, jos ne pelkäävät tulla ammutuksi. Jatkoin matkaa ylös vaaran rinnettä, ylhäältä olivat huikeat näkymät ruskamaisemaan, jossa luonto valmistautui talven tuloon.

Matkanteko oli hidasta louhikkoisessa maastossa. Iltapäivä oli jo pitkällä. Pidin kiirettä, ettei minun tarvitsisi enää yöpyä maastossa. Koira oli rauhoittunut, ja ajattelin, että jospa sudet ovat viimein ymmärtäneet, että saalis luisui pois heidän hampaistaan. Päivä oli hämärtynyt, nyt oli kiihdytettävä vauhtia ettei tulisi täysi pimeys. Vielä oli yksi vaara ylitettävänä, sitten alkaisi metsäautotie, jossa autoni odotti. Olin jo varma, että sudet olivat luopuneet saaliistaan, koska koira ei reagoinut mitenkään hälyttävästi.

Tämä oli varsin erikoinen metsäretki. Riistakanta on lisääntynyt, mutta en olisi uskonut, että itärajalla liikkuu jopa susilaumoja. Minun ollessani nuori mies maassamme ei ollut juuri ollenkaan susia.

Reijo Rauhala, Lappajärvi

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 11/2022.