Olemme metsäkansaa, halusimme tai emme

Tasan kaksi vuotta sitten minua pyydettiin vierailevaksi kirjoittajaksi MT Metsän kolumnipalstalle. Niin kuin tätä julkaisua seuraavat tietävät, otin pestin vastaan, ja nyt kymmenen kolumnia myöhemmin olen ajatellut antaa vuoron seuraavalle.

Aloittaessani päätin, että aion seurata aiempaa aktiivi­semmin yhteiskunnallista keskustelua ja uutisointia metsästä ja maaseudusta. Näin olen myös tehnyt. Johto­ajatuksena on ollut: Mitä mieltä minä itse olen? Mitä näistä vuosista on jäänyt käteen?

Ensinnäkin minulle on käynyt ylitsepääsemättömän selväksi, että suomalaiset ovat metsäkansaa. Ylisukupolvinen metsäyhteys on meillä geneettisessä perimässä; kuin sisäänrakennettu mekanismi, joka välillä pulpauttelee muistutuksia metsäyhteydestämme niin kuin unohtuneet lapsuusmuistot palautuvat vanhaa valokuva-albumia selatessa.

Suhtautumisemme metsään voi olla rationaalinen, taloudellinen, arkinen, vapauttava, pyhä tai kaikkia näitä yhtä aikaa, mutta yhtä kaikki me todella välitämme metsistämme. Jos olisimme kansa, joka ilmaisee tunteensa avoimen julkeasti, niin joku voisi jopa sanoa, että koemme metsää kohtaan sen kaltaista tunnetta, jota jossain päin maailmaa kutsuttaisiin rakkaudeksi.

Toisekseen. Metsien käyttöä koskevaa keskustelua seuratessa olen huomannut, että kaltaiseni maallikon on usein mahdotonta muodostaa yhtä, kaikkeen pätevää ja varmaa mielipidettä. Esimerkki: Päätehakkuut vai jatkuva kasvatus. En tiedä oletteko huomanneet, että jos jossain maan johtavassa mediassa joku professori-metsäntutkija esittelee tutkimustaan jatkuvan kasvatuksen hyödyistä, niin hetken kuluttua, toisessa julkaisussa toinen professori-dosentti-metsäntutkija varmoin sanakääntein kumoaa kollegansa sanomiset.

En kyseenalaista asiantuntijoiden osaamista, mutta olen jäänyt orpona pohtimaan, mitä yksittäisen pienmetsänomistajan pitäisi tästä eri näkökantojen säännönmukaisesta kamppailusta ajatella. Omaa metsäsuunnitelmaa kun ei vaan voi tehdä uusiksi joka toinen viikko.

Ketä näistä mestareista pitäisi seurata? Ainakin kannattaa pitää mielessä, että metsä on meille taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti niin merkittävä, että meihin yritetään koko ajan vaikuttaa. Valitettavasti politikoinnissa ja taloudellisten intressien ristitulessa pienmetsänomistajalle tuntuu jäävän sivustakuuntelijan rooli. Isot toimijat määrittelevät suuret linjat.

Ehkä on niin, että yksityisen metsänomistajan kannattaa pitää vain huolta siitä, että ymmärrys ja halu hoitaa omaa metsäänsä välittyy seuraavalle sukupolvelle. Metsänomistaminen on maratonlaji. Vie siis lapsesi metsään! Vaikka uskon kyllä, että jokin näkymätön voima hänet sinne vie muutenkin – ennemmin tai myöhemmin.

Kolmanneksi. Vaihtoehtona yleiseen metsäkeskusteluun olen jäänyt kaipaamaan käytännön metsänhoitoon keskittynyttä tv:n tai radion ajankohtaisohjelmaa. Nykyisessä tv-tarjonnassa on ansiokkaita ohjelmia luonnosta, retkeilystä ja eränkäynnistä, mutta miksei sellaista voisi olla myös metsäasioista?

Tiedättehän ne seurantaohjelmat, joissa yksi kalastelee Lapissa, yksi kanotoi toisella puolen Suomea ja kolmas pystyttää telttaa upeassa maisemassa vaaran laella? Laitan tilaukseen samanlaisen metsäohjelman.

Voin jo melkein kuulla matalan mieskertojaäänen kuvailevan, kuinka Jari hikoilee pottiputken ja taimivakan kanssa aukon laidalla. Samaan aikaan Markku on lyönyt vesurilla sormeensa taimikon varhaishoitoa tehdessään. Kuinkahan Markun käy? Sanna ja Kari sen sijaan ovat tälle kertaa saaneet palstalleen vieraaksi luontoasiantuntijan ja koettavat selvittää metsätyyppiä lajitunnistuksen keinoin.

Tässäpä tärkeimmät. Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet kirjoituksiani lukea. Puisevaksi lopuksi haluan siteerata yhtä itselleni hyvin läheistä kotimaisen kirjallisuuden klassikkoteosta – Tuntematonta sotilasta.

Sotamies Honkajoki iltarukouksessaan toivoo, etteivät Suomen herrat enää löisi päätään Karjalan mäntyyn. Toive on monimerkityksellinen ja varmaan vieläkin yleispätevä. Ihan vaan siksikin, että pään liike-energian ja täysikasvuisen puunrungon kohtaamisesta voi tulla ikävästi ruhjeita otsaan, mutta ehkä meidän kuitenkin pitäisi niin tehdä. Ei Karjalassa vaan ihan missä ikinä satutte kulkemaan.

Ja jos tällä kertaa tekisimme sen varovasti ja lempeydellä, ehkä jopa painaisimme korvamme siihen rosoiseen pintaan ja kerrankin vain kuuntelisimme. Mitähän se meille kertoisi?

Kirjoittaja on näyttelijä, joka paiskii osa-aikatöitä kotitilallaan Sonkajärvellä.