Kirjailija haluaa, että lukija tuntee metsän, suon, järven tai kallion kirjan riveillä kulkiessaan. Kuva: Jyrki Luukkonen
Anni Kytömäki luuli kirjoittaneensa nopeasti unohdettavan kirjan, mutta siitä tulikin menestys – kirjatulot hän sijoitti metsien suojeluun
Kirjailija Anni Kytömäki asuu metsän keskellä ja kirjoittaa niin tarkasti metsästä, luonnosta ja sen suojelusta kuin vain luontokartoittaja voi.Tilaajalle
Kuva: Jyrki LuukkonenKun Anni Kytömäen ensimmäinen romaani Kultarinta ilmestyi vuonna 2014, Helsingin Sanomien arvostelija Matti Mäkelä suitsutti teosta ja nimesi sen ”luonnonsuojelusukupolven vihreäksi metsäraamatuksi”.
Yli 600-sivuinen esikoisjärkäle nousi myös Finlandia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi.
”Olin aloittanut teoksen kirjoittamisen jo vuonna 2005, mutta koska työskentelin Ikimetsän ystävissä eli Luonnonperintösäätiön tukiyhdistyksessä ja Suomen Luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piirissä, välissä oli pitkiä aikoja, jolloin en saanut juuri mitään kirjoitettua”, Anni Kytömäki sanoo.
Kirja myi esikoiseksi hyvin ja sai useita palkintoja. Kirjastojen tilaisuuksissa lukijat tulivat kertomaan, että olivat kokeneet metsän samoin kuin Kultarinnan päähenkilöt.
Marginaalista menestykseen
Anni Kytömäki ei ollut osannut varautua menestykseen, sillä hän kuvitteli kirjoittaneensa marginaalisen metsäteoksen, joka unohtuu pian. Nyt Kultarinnasta on tehty myös kolme teatteriversiota, joista viimeisin nousee tänä syksynä Lahden kaupunginteatterin lavalle.
”Tämä kaikki on ollut minulle kuin ähäkutti-ele meidän ajaltamme: Kultarinta ei jäänytkään heti unholaan.”
Yllättävän menestyksen ansiosta Kytömäki saattoi jättäytyä vapaaksi kirjailijaksi.
”Olin hirveästi miettinyt, miksi haluaisin isona ja kouluttautunut yrttiviljelijäksi, luontokartoittajaksi ja lopulta hierojaksikin, mutta mikään ammatti ei ollut se, mitä etsin. Vasta kirjoittamisen myötä löytyi se, mitä hain.”
Syntyi toinen romaani Kivitasku vuonna 2017, menestys sekin. Jos esikoinen oli ylistys metsälle, Kivitasku vei lukijan veden äärelle ja kallioille. Elokuun lopulla jo kolmannen romaaninsa, Margaritan, julkaissut Anni Kytömäki näkee nyt esikoisensa merkityksen:
”Kultarinta on nuoruusvuosieni ja varhaisaikuisuuteni tiivistelmä siitä kaikesta, mitä olen metsässä kokenut ja mitä olen metsästä ajatellut. Pohdin teoksessa myös sitä, millaista oli olla varhainen luonnonsuojelija 1920–30-lukujen väkivaltaisessa ympäristössä, kun takana olivat sekä ensimmäinen maailmansota että sisällissota ja käynnissä oikeistoradikalismin aika lapuanliikkeineen ja kiihtyvä teollistuminen.”
Luonnon oudot ilmiöt ovat kiinnostaneet luonnonsuojelijoita kaikkina aikoina ja monet kansallispuistot ovat syntyneet jonkin erikoisen ilmiön ansiosta, kuten Helvetinjärven kansallispuisto vuonna 1982 Ruovedelle. Kuva: Jyrki LuukkonenKotipihalta luonnonsuojelijaksi
Anni Kytömäki kasvoi Ylöjärvellä nelilapsisessa perheessä. Äiti työskenteli kirjastonhoitajana ja isä lukion matematiikan ja tietotekniikan opettajana. Perhe asui Hämeenkoskelta Kankaanpäähän ulottuvan harjujakson äärellä.
”Ensimmäisen kerran katselin rivitalon pihasta harjulle jo kolme-nelivuotiaana. Metsä näytti sadunomaiselta, ja muistan ajatelleeni, kuinka sinne olisi hauska mennä.”
Viisivuotiaana tyttö sitten lähti metsään ihan itsekseen.
”Lähellämme oli sekä vanhaa havumetsää että avoin suoalue, neva. Sain heti näkemyksen, millainen luonto on, kun ihminen ei ole sitä hirveästi peukaloinut.”
Perhe poikkesi metsään tuon tuostakin, ja lapset leikkivät metsässä, joskus isollakin joukolla. Mutta metsään saattoi yhtä hyvin mennä yksin.
”Metsä ei ole koskaan pelottanut minua.”
Kesät perhe asui mökillään Sastamalassa. Kun koulut loppuivat toukokuussa, muutettiin mökille ja elokuussa tultiin takaisin kotiin. Kun sekä koti että mökki sijaitsivat lähellä luontoa, tulevan luonnonsuojelijan tie oli jo viitoitettu.
”Myös persoonallisuuteni rakenne on vaikuttanut siihen, että luonto on minulle tärkeä. Kaipaan yksinoloa, ja sitä luonto on minulle tarjonnut.”
Luontoaktivisti kohtasi Linkolan
Yläasteella Anni Kytömäki alkoi huolestua kasvihuoneilmiöstä, sademetsien hakkuista ja muista maailmanlaajuisista ympäristöongelmista. Kun öljy-yhtiö Shell aikoi upottaa vanhan öljynporauslautan mereen ja Ranska teki ydinkokeita Mururoan atolleilla, teini vastusti toimia kaikella nuoruuden kiihkollaan.
”Mutta kun avohakkuut tulivat Ylöjärvelle retkeilyalueilleni, luonnon tuhoaminen tuli lähelle. Se ei ollutkaan enää vain kaukana Tyynellämerellä tai ilmakehässä.”
Lukiolaisena Kytömäki ryhtyi kasvissyöjäksi. Hän liittyi useisiin luontojärjestöihin ja tutustui parikymppisenä legendaariseen luontoaktivisti Pentti Linkolaan, joka pyysi Annia perustamansa Luonnonperintösäätiön hallitukseen. Säätiön tavoitteena on suojella erityisesti uhanalaisia metsiä.
”Tuntui huojentavalta, että löytyi keino innostaa maanomistajia metsiensuojeluun.”
Nykyään hän toimii säätiön tukiyhdistyksen Ikimetsän ystävien hallituksessa ja vinkkaa kiinnostavista myynnissä olevista metsäkohteista Luonnonperintösäätiölle.
Luontoystävällistä kulutusta
Anni Kytömäki hankkii kaiken mahdollisen kierrätettynä. Hän on lentänyt elämänsä aikana vain viisi kertaa. Viimeisimpiä lentojaan pari vuotta sitten hän halusi kompensoida edes jotenkin ja maksoi lipun hinnan verran puoliksi Luonnonperintösäätiölle ja puoliksi Luonnonsuojeluliiton Hiilipörssiin.
”Ei ole kiusausta matkustaa kovin usein, kun täytyy maksaa tällainen omaehtoinen luontovero eli lentolipun hinta kahteen kertaan.”
Lentomatkailun kymmenien prosenttien vähentymistä koronapandemian vuoksi hän tervehtii ilolla, vaikka olisikin suonut, että ihmiset olisivat muuttaneet tottumuksiaan luonnon eivätkä viruksen takia.
”Tapahtunut antaa kuitenkin toivoa, että ihmiset pystyvät suuriinkin suunnanmuutoksiin varsin nopeasti. Olisi silti hyvä, jos isot rakenteelliset muutokset tapahtuisivat harkitummin.”
Kirjailija on huomannut, että aika harvoin pitää mennä paikan päälle. Kirjoittihan Mika Waltarikin Sinuhen käymättä Egyptissä ja näkemättä pyramideja. Samalla tavoin Anni Kytömäki asettuu 1850-luvun kivenhakkaajan, 50-luvun hierojan tai jokihelmisimpukan elämään.
”Kirjailijan työ perustuu eläytymiseen ja kuvitteluun. Jotta voimme ymmärtää toisia kulttuureja, ei tarvitse matkustaa kahdeksi viikoksi hiekkarannalle.”
Luonto on introvertille kirjailijalle tärkeä myös oman persoonallisuuden vuoksi: luonnossa saa olla rauhassa yksin. Kuva: Jyrki LuukkonenKirjatulot metsien suojeluun
Esikoisteoksen menestyksen seurauksena Anni Kytömäki huomasi tililleen karttuneen enemmän tekijänpalkkiota kuin oli ajatellut. Rahojen avulla hän saattoi toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja ostaa Sastamalasta kolme hehtaaria vanhaa metsää.
Hän sai metsänsä osaksi Metso-ohjelmaa, joka maksaa yksityiselle metsänomistajalle korvausta metsänsuojelusta Etelä-Suomessa. Kirjailija hankki vielä kaksi palstaa, ja hänellä on nyt yhteensä 14 hehtaaria suojeltua metsää.
”Tämä on hyvän kierrättämistä. Suosittelen Metso-ohjelmaan perehtymistä niille, jotka omistavat sellaista metsää, jossa ei ole viime vuosikymmeninä tehty mitään radikaalia.”
Kytömäki pitää suojeluohjelmaa helppona metsänomistamisena: Ely-keskus tekee arvioinnin ja tarjouksen, jonka voi hyväksyä tai hylätä. Omistaja voi myös vaikuttaa palstansa rauhoitusmääräyksiin, esimerkiksi sallia tai kieltää metsästyksen maallaan. Metsänomistuksesta ei sopimuksen jälkeen ole huolta eikä kuluja: ei ole taimikonhoitovelvoitteita tai metsänuudistusta.
Puuta pitäisi arvostaa enemmän
Sellu- ja paperiteollisuudesta tulisi Anni Kytömäen mielestä siirtyä puuteollisuuteen, jotta puun laadun merkitys korostuisi.
”Puusta tulisi tehdä rakennuksia, huonekaluja ja soittimia, jotka voivat kestää satoja vuosia. Puiden, jotka kasvavat vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, ei pitäisi joutua vessapaperiksi. On surullista, jos puut päätyvät kertakäyttötuotteiksi.”
Kirjailija on itse paininut ankarasti sen kanssa, että hänen kirjojaan varten kaadetaan puita paperin valmistamiseksi. Kolmeen romaaniin on mennyt noin puolen hehtaarin puukuutiot. Suojeltujen metsäpalstojen 2 000 kuutiometriä kompensoivat menetystä, mutta hakattuja puuyksilöitä ei saa takaisin.
Anni Kytömäen kirjoissa käytetään nyt Suomen vaihtoehdoista kaikkein luontoystävällisintä paperia, jossa on puolet kierrätyskuitua ja puolet FSC-sertifioitua kuitua.
”Tavoitteena olisi löytää täysin puuton paperi. Sellaista tehdään, mutta sitä ei ole saatavissa Euroopassa kirjojen painamista varten. Lumppupaperi olisi varmaan kestävin vaihtoehto.”
Elokuussa yhtä jalkaa kirjailijan 40-vuotispäivän kanssa ilmestynyt romaani Margarita käsittelee ihmisen oikeutta vapauteen ja omaan kehoon. Kirjailija haluaa työllään puolustaa introverttejä ihmisiä ja niitä, joiden kanssa lajillamme ei ole yhteistä kieltä: metsiä, soita, kallioita, karhuja, sananjalkoja ja simpukoita.
”Jokihelmisimpukka on vertauskuva eliöstä, joka vaatii kuoren ympärilleen säilyäkseen hengissä. Simpukoita on avattu kymmeniä tuhansia helmen löytämisen toivossa ja kuoret ja lihat – eläinyksilöt – on heitetty surutta menemään. Samalla tavoin ihmisistä on kaivettu helmeä yhteiskunnan käyttöön: miehistä on tehty sotilaita ja naiset on valjastettu synnyttämään uusia sotilaita.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/20.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
