Yli satavuotias Stentorp näyttää kivitalolta mutta on rakennettu pystyhirrestä

Yhdeksän uuhta kirmaa tien yli paimenkoira kintereillään. Isäntä seisoo vahdissa valkoisen huvilan nurkalla. Vähitellen lampaat asettuvat makuulle vanhan koivun katveeseen.

Stentorpin lammastila sijaitsee Kirjalan saarella Paraisilla. Paraisten keskustaan on seitsemän kilometriä, Turkuun 23. Lampolassa on pieni villa- ja turkispuoti, joka syksyn tullen muuttaa talon kivikellariin.

Vuonna 1982 Jill Christiansen tuli katsomaan vuokralle tarjottua huvilaa.

”Kellarissa tajusin, että olin ollut siellä ennenkin, opiskelijana viettämässä laulelmailtaa talon viini­tuvassa. Tunsin, että tämä on sellainen talo ja maisema, jonne tahdon asettua.”

Muuttoa seuranneena vuonna Jill synnytti neljännen lapsensa ja hankki ensimmäisen lampaansa. Neljän vuoden kuluttua Stentorpin omistaja myi huvilansa Jill Christiansenin perheelle, jolla oli jo melkoinen lammaskatras. Biokemisti Jillistä tuli päätoiminen lampuri.

Jill on suunnitellut Heikin käsin neulotun villatakin. Mustialan ruusu tuoksuu keit­tiön oven luona. Kuva: Vesa-Matti Väärä

Talon isäntä Heikki Vendelin kellahtaa verkkokeinuun, joka on sidottu vanhaan lehmukseen. ”Tässä on hyvä vahtia lampaita. Tai koirahan sen työn tekee”, hän nauraa.

Vuonna 1917 rakennettu Stentorp seisoo meren rannalla. Kahden ja puolen hehtaarin tontti on suojeltu kaavalla, ja huvila on erillinen suojelukohde.

Runsas sata vuotta sitten tämä jyrkkä rinne oli puuton. Rantaan laivatut graniittilohkareet kiskottiin ylös huvilatyömaalle, jossa ne työstettiin käsityönä talon kivijalaksi. Taitavat kivityöntekijät naputtelivat myös nupukiviä leveäksi tasanteeksi huvilan ympärille.

Stentorp on rakennusajalleen tyypillinen herrashuvila. Se muistuttaa viereistä, hieman vanhempaa huvilaa, jonka arkkitehti oli Gustav Nyström. Nyström suunnitteli Turun seudulle lukuisia jugendtyylin rakennuksia. Mahdollisesti myös Stentorpin rakennuttaja Arthur Vilén kääntyi saman arkkitehdin puoleen.

Tehtailija Vilén oli ostanut 1910-luvun alussa Turun Kakolanmäen rinteestä leipomon, jossa tehtiin näkkileipää. Vilén koneellisti näkkileivän valmistuksen. Investointi kannatti, koska pian alkaneen maailmansodan tantereilla näkkileipä oli ykköselintarvike. Suomen itsenäistyttyä Ipnos-tehdas piti maan armeijan Ruutu­näkissä.

Vaurastunut Vilén myi huvilansa 1930-­luvun alussa. Vielä tuolloin kesänviettoon saavuttiin meritse. Rannassa oli kylän yhteislaituri odotushuoneineen, ja höyrylaivamatka Turusta Kirjalan saareen kesti kaksi tuntia. Nyt matka vie maanteitse 25 minuuttia.

Stentorpin uuhet viettävät kesän kotilaitumilla, pässit ja karitsat on viety saarille. Kuva: Vesa-Matti Väärä

Jyhkeää jugendhuvilaa erehtyy luulemaan kivitaloksi, mutta se on tehty pystyhirrestä. Pystyhirsitekniikka oli seudun rakentajille tuttu. Arkkitehti Gunnar Asp opetti Turun teollisuuskoulussa rakennustekniikkaa ja laati opiskelijoille opasvihkoset sekä kivi- että puurakentamisesta.

”Jotta huoneet eivät laskeutuisi jälestäpäin ja siis voitaisiin heti rakentaissa vuorata, tehdään seiniä pystyhirsistä”, arkkitehti neuvoo vihkosessa vuodelta 1903. Pystyhirsitalo voitiin tehdä kerralla valmiiksi, kun taas vaakahirsitalon painumista piti odottaa kolme tai neljäkin vuotta.

Asp muistuttaa, että puutavaran tulee olla erityisen kuivaa, kun ryhdytään tekemään ”tauluja”, jotka sitten hinataan pystyasentoon. Hirsien alapäähän tehdyt uurrokset kytkevät nämä taulut kynnyshirren päällä olevaan listaan, ja hirsien yläpäihin vuollut tapit ankkuroituvat ylähirteen tehtyihin koloihin. Jo tämä rakenne piti taloa pystyssä, jos työ oli tehty tarkasti.

Pystyhirsitalo vaati kuitenkin vielä vahvistusta. ”Huoneen nurkat varustetaan rautavöillä, jotka naulataan kynnyshirteen ja ylishirteen ynnä useaan pystyhirteen tamminauloin”, Asp opastaa ja toteaa, että korkeat huoneet vaativat vielä keskelle vaakasuorat raudat. Ja jos taloon halutaan toinen kerros, se tehdään vaakahirsistä.

Kivirakenteita-vihkosessa Asp kertoo, kuinka hirsi suojataan kalkkirappauksella. Rappaus tarttuu hirsipintaan joko lastuttamalla tai tapittamalla hirsi tai kiinnittämällä seinään rautaverkkoa rappauksen alustaksi.

Stentorpissa rappauksen alla on kanaverkkoa todennäköisesti 1960-luvulta.

”Kun muutimme tänne, lateksilla maalattu rappaus hilseili pahoin”, Jill kertoo. ”Meidän piti uusia koko rappaus. Kalkki­maali on pitänyt ulkoseinän siistinä 30 vuotta.”

Talon rantasauna oli näyttävä. Korkeaa, keltamultaista taloa ei edes tunnistanut saunaksi. Jill Christiansenin äiti korjautti sen omaksi huvilakseen, ja nykyisin huvilaa vuokrataan kesäasukkaille.

Stentorpin osti 1960-luvulla Navire Oy yrityksen ympärivuotiseksi vierastaloksi. Tuolloin talo liitettiin sähköverkkoon, sinne vedettiin vesijohdot ja tehtiin viemäröinti.

Jill kehottaa katsomaan sievää mökkiä mäensyrjässä. Se on alkuperäinen ulkohuussi vuodelta 1917.

Sitten hän kääntyy keittiön ovea päin ja osoittaa talon kulmalla kiipeilevää köynnösruusua. ”Ostimme tämän ´Flammentanz´-ruusuna. Valkoiset kukat olivat yllätys. Tämä on tutkitusti uusi ruusulajike, ´Stentorp´.”

Keittiön portaikossa on hulppeat paraatipylväät. Pylväiköt rytmittävät myös talon merenpuoleista julkisivua.

”Valitettavasti jouduimme sulkemaan toisen pylväikkökuistin, sillä talossa ei ollut lainkaan eteistilaa”, emäntä kertoo. Muutoksessa on jäljitelty talon vanhaa tyyliä.

Vihreät, pieniruutuiset ikkunat ovat yhtä lukuun ottamatta alkuperäiset. ”Rikkoutuneiden ruutujen tilalle olemme etsineet vanhaa, kuplivaa vetolasia.”

Ikkunanpuitteiden saranat ovat muisto luukuista, joilla talo suljettiin talveksi.

Häkellyttävä muistuma 60-luvulta on mansardikatolta työntyvä moderni kattoterassi. Jykevät rautapylväät ja teräsvahvistetut kaidelasit eivät oikein tahdo sopia jugendhuvilan ilmeeseen.

60-luvulla yläkerran merelle antavat pieniruutuiset ikkunat korvattiin ajan hengen mukaan suurella maisemaikkunalla ja -ovella.

”Täältä näkee hienosti merelle. Alkuperäisen terassin muhkeat kivikaiteet olisivat estäneet tämän näkymän”, Jill sanoo työhuoneessaan.

Jugend ei ollut 1960-luvulla kovin arvostettu tyylisuunta. Periaatteena oli tehdä vanhan rakennuksen yhteyteen omaa aikaa ilmentäviä elementtejä. Tuolloin korostettiin rakennuksen kerroksellisuutta, ei tyylipuhtautta.

Koska Stentorp muutettiin 1960-luvulla teollisuuslaitoksen vierastaloksi, myös tuon ajan hotellirakentamista koskevat turvamääräykset saattoivat osaltaan sanella sen, miten huvilaa korjattiin ja minkälaisia uudistuksia siinä tehtiin.

Jill Christiansen suunnittelee kirjoneuleita ja turkis­liivejä oman lampolan tuotteista. Kuva: Vesa-Matti Väärä

Stentorpin lattiat ovat alkuperäiset. Leveät lankut ovat patinoituneet kauniisti.

Huvilan ihastuttavan ruoka­salin ikkunarivistö avautuu länteen. Ilta-aurinko kultaa huoneen, jonka seinät ovat kanariankeltaiset. Alhaalla kimaltaa Vapparin selkä saarineen.

Ruokasali liittyy kaarikäytävällä toiseen, samansuuruiseen saliin.

”Eräs iäkäs henkilö kertoi meille muistonsa 1930-luvulta. Kaarikäytävän tilalla oli silloin portaikko, jota pitkin hääpari laskeutui vieraiden keskelle saliin”, Jill kertoo. Tuohon aikaan Stentorp oli lääkintöneuvos Tefken kesähuvila.

Portaikko purettiin 1960-luvun remontissa, ja kahden salin väliin, kaarikäytävän sivuille, rakennettiin vessa ja kylpyhuone. Samalla piti madaltaa ruokasalin katto. Taidokas helmiponttikatto on säilynyt yläkerran huoneissa.

Vastakkaisen huoneen pieniruutuisessa erkkerissä on kaksi nojatuolia. Kylmään vuodenaikaan kaakeliuunissa räiskyy tuli, joka tukee osaltaan talon sähkölämmitystä.

Huvilan seinien eristystä lisättiin 1960-luvun remontissa. Silloin seiniin asennetut lastulevyt ovat edelleen paikallaan. Lastulevy oli 60-luvulla arvostettu uutuustuote. Sittemmin lastulevypintaa on hävitetty niin paljon, että se alkaa olla jo museokelpoista tavaraa.

Kun Helsingin Tamminiemi taannoin restauroitiin, lastulevyä haluttiin säästää osana presidentti Kekkosen aikaista sisustusta. Lastulevyn katsottiin olevan osa rakennuksen tarinaa.

”Kun saimme Stentorpin omaksi, mitään ei revitty auki turhan takia. Välttämättömät toimet veivät ihan riittävästi aikaa, voimia ja varoja”, Jill Christiansen muistelee perheensä urakkaa 1980–90-luvuilla.

Kalastaja ja akvarellimaalari Heikki Vendelin saapui taloon vuonna 2000, kun Jill oli jo jonkin aikaa pitänyt taloa ja lampaita yksin.

Lampolan molemmat siitospässit ja karitsa­lauma viedään kesäksi lähisaarille. Heikki hoitaa merikuljetukset ja kouluttaa kotilaitumilla Rofa-pentua paimeneksi. Koira­vanhus Oba on jo väsynyt työhönsä.

Jill esittelee kellarimyymälää ja muistelee, kuinka vanhin hänen lapsistaan valloitti tilan ylioppilasvuotenaan. ”Täältä oli hyvä hipsiä omasta ovesta ulos ja päristellä mopolla tyttöjä tapaamaan.”

Sitten Jill laittaa päähänsä harmaan tupsubaskerin. ”Sain tämän Kanadan intiaanien neuloman baskerin sekä villatakin isältäni, kun olin 15. Jo silloin ihastuin luonnonvärisiin kirjoneuleisiin.”

Stentorpin putiikissa on luonnonvaalean lisäksi ainoastaan luonnonruskean ja -mustan sävyisiä taljoja, liivejä, lankoja ja kirjo- ja kuvioneuleita. Jill on jalostanut värillistä suomenlampaanvillaa yli 30 vuotta. Suomessa ja koko maailmassa oli 1980-luvulla hyvin vähän muita kuin valkoisia lampaita. Teollisuus halusi valkoista villaa, koska vain se sopi värjättäväksi.

Keittiön ovelta avautuu näkymä kivikkoiselle kukkaniitylle. Siellä tanssii suuri perhonen, isoapollo.

Niityltä alkaa Häxberget, Noitakallio, joka kohoaa jyrkästi 40 metriin. Sen takana on Hessundin salmi, jonka alkuperäinen nimi saattaa olla Häxsund eli noitasalmi.

Vuoden 1827 Turun palossa tuhoutui noitaoikeudenkäyntien asiakirjoja, mutta Paraisilla kerrotaan, että Suomen viimeinen noita surmattiin Paraisilla.

”Varmaan täällä jossakin Stentorpin nurkilla pidettiin noitakäräjiä”, aprikoi Jill ja kertoo, kuinka epäilty heitettiin kalliojyrkänteeltä mereen. Jollei onneton hukkunut, hänet poltettiin kallion laella.

Jill Christiansen ei haaveile siitä, että joku hänen neljästä lapsesta aikanaan asettuisi perheineen Stentorpiin. Silti hänellä on unelma työnsä jatkumisesta.

”Jospa joku täällä aikanaan jatkaisi värillisten suomenlampaitten pitoa ja Stentorpin pehmytvillan tarinaa. Sten­torpin brändi on vahva.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2021.