Sauli Valkonen suosittelee pienaukkoja tilanteisiin, joissa tasaikäistä metsää halutaan ohjata kohti eri-ikäisrakenteisuutta. Kuva: Hanne Manelius
”Suomessa on vallalla väite, että avohakkuu jäljittelisi metsän luontaista kehityskulkua”, tutkija Sauli Valkonen toteaa ja kertoo kolme syytä, miksi väite ei pidä paikkaansa
Sauli Valkonen selvittää työkseen muun muassa luontaisen uudistumisen onnistumisen edellytyksiä. Kävimme hänen kanssaan Kuhmoisten Isojärvellä tarkistamassa, miten pienaukoin käsitelty tutkimusalue on taimettunut.Tilaajalle
Kuva: Hanne ManeliusOhut lumikerros peittää maata Kuhmoisten Isojärvellä. Sauli Valkonen tarkistaa sijainnin kartastaan ja astelee sitten syvemmälle metsään.
Valkonen, joka työskentelee Luonnonvarakeskuksen tutkijana, selvittää työkseen muun muassa luontaisen uudistumisen onnistumisen edellytyksiä. Isojärvelle hän on tullut tarkistamaan pienaukoin käsitellyn tutkimusalueen taimettumista.
Pienaukoiksi kutsutaan alle 0,3 hehtaarin kokoisia aukkoja. Niitä tehdään yleensä poimintahakkuun yhteydessä metsään silloin, kun metsää pyritään ohjaamaan kohti eri-ikäisrakenteisuutta.
Toisinaan pienaukkoja käytetään myös tasaikäisrakenteisessa metsässä, kun metsä halutaan saada uudistumaan luontaisesti.
”Pienaukko voi olla kooltaan suurempikin, mutta jatkuvan kasvatuksen lakiraja on 0,3 hehtaaria. Jos pienaukko on tätä suurempi, metsänomistaja on metsälain mukaan velvollinen huolehtimaan siitä, että alueelle syntyy taimikko. Jatkuvassa kasvatuksessa tätä uudistamisvelvoitetta ei ole”, Valkonen kertoo.
Kuin pieni metsäpalo
Yhteensä noin 800 hehtaarin tutkimusalueella Luonnonvarakeskus tutkii yhdessä Metsähallituksen ja yliopistojen kanssa luonnonläheisiä metsänhoidon menetelmiä, joihin myös metsän omaa häiriödynamiikkaa jäljittelevät pienaukot kuuluvat.
”Meillä Suomessahan on vallalla väite, että avohakkuu jäljittelisi metsän luontaista kehityskulkua, ikään kuin korvaamalla metsäpalot”, Sauli Valkonen toteaa.
Hänen mukaansa on kolme syytä, miksi väite ei pidä paikkaansa.
”Ensinnäkään metsäpalossa metsä ei juuri koskaan pala kokonaan suurelta pinta-alalta, vaan palo sammuu ja syttyy uudelleen, jolloin lopputulos on mosaiikkimainen. Palon jälkeen metsän puumäärä ei myöskään putoa nollaan kuten avohakkuussa, vaan osa puustosta jää henkiin ja kuollutkin puusto jää metsään. Kolmanneksi metsä ei luontaisesti pala 50–100 vuoden välein, kuten aiemmin on luultu.”
Isojärvellä pienaukkohakkuut tehtiin talvella 2009–2010. Metsään hakattiin halkaisijaltaan 30–60-metrisiä aukkoja eri ravinteisuusluokan kivennäismaille ja turvemaille. Kymmenen vuotta hakkuun jälkeen taimettumisen onnistumista voidaan jo luotettavasti arvioida.
Isojärvellä viljavat kasvupaikat taimettuivat järjestään hyvin. Karuilla paikoilla kuusen taimia syntyi paljon, männyn taimia ei niinkään. Kuva: Hanne ManeliusKasvupaikka vaikuttaa
”Viljavilla kasvupaikoilla kasvatuskelpoisia taimia on inventoinnin mukaan keskimäärin 1 760 kappaletta hehtaarilla. Se ylittää tasaikäiskasvatuksessa käytetyn lakirajan, 1 500 tainta hehtaarilla, ja on aika lähellä tavoitetta eli 2 000:ta tainta hehtaarilla”, Valkonen kertoo.
Karummilla kasvupaikoilla uudistumistulos ei ole Isojärven kuusivaltaisissa metsissä yhtä yksiselitteinen. Vaikka kuusen taimia tuli pienaukkoihin runsaasti, männyn taimet loistivat poissaolollaan.
”Jos tavoitteena on mäntyvaltaisen taimikon syntyminen, uudistumisen voidaan katsoa epäonnistuneen. Jos sen sijaan kuusivaltaiset taimikot katsottaisiin kasvatuskelpoisiksi näillä karummilla kasvupaikoillakin, uudistumistulos olisi jopa parempi kuin viljavilla kasvupaikoilla.”
Valkonen kertoo, että Pohjois-Karjalassa, Ruunaan tutkimusmetsässä, mäntykankaiden pienaukkojen uudistuminen on onnistunut selvästi paremmin. Siellä kasvatuskelpoisia männyntaimia oli keskimäärin 1 530 kappaletta hehtaarilla, taimettuminen oli tasaista, ja taimimäärä lisääntyy koko ajan.
Laikutus sopii pienaukkoihin
Pienaukoista osa muokattiin laikkumätästämällä, osa ei. Muokatuilla mailla taimettuminen onnistui jonkin verran paremmin, mutta ero ei ollut merkittävä.
Valkonen kertoo tuloksen osoittavan, että siemenet itävät pienaukoissa myös muokkaamattomassa maassa – toisin kuin joskus on esitetty.
Laikkumätästys ei Valkosen mukaan ole pienaukoille paras mahdollinen maanmuokkausmenetelmä. ”Mättään olosuhteet ovat siemenelle liian äärevät. Istutustaimen kohdalla tilanne on toinen, niillehän mätäs on paratiisi.”
Laikkumätästyksen tilalle Valkonen suosittelee joko laikutusta tai äestystä.
Kaikilla pienaukoilla taimettuminen oli voimakkainta aukon reunasta noin kymmenen metrin päähän ulottuvalla kaistaleella. Tällä alueella taimia oli kymmeniä tuhansia. Keskemmällä aukkoa taimia oli heinittymisen vuoksi vähemmän.
Valkonen muistuttaakin, ettei hyvä taimettuminen vielä takaa hyvää taimikkoa, sillä pienet taimet saattavat tukahtua pintakasvillisuuden alle. Rehevillä mailla pintakasvillisuuden aiheuttamaa kilpailua voi pyrkiä välttämään pitämällä pienaukot alle 30-metrisinä.
Heinittyminen on ongelma rehevillä kasvumailla. Kainuussa kuusikoiden pienaukkojen uudistuminen onnistui Etelä-Suomea paremmin, koska karummalla maaperällä heinien kilpailu oli vähäisempää. ”Kainuussa taimikko oli täystiheä aina, jos pienaukkoa oli muokattu.”
Turvemailla, korpikuusikoissa uudistuminen on myös onnistunut erinomaisesti ainakin Pohjois-Suomessa.
Pintakasvillisuus aiheuttaa eniten ongelmia silloin, kun hakkuista on kulunut viisi vuotta. Tämän jälkeen heinikon kilpailu hiipuu. Kuva: Hanne ManeliusPintakasvillisuus taantuu
Tavanomaisessa jaksollisessa metsänkasvatuksessa uuden metsän ensimmäiset vuosikymmenet avohakkuun jälkeen ovat ratkaisevan tärkeitä. Pintakasvillisuutta voi joutua torjumaan heinäämällä useana vuonna, minkä jälkeen varhaisperkaus ja taimikonhoito tulee tehdä ajallaan. Jos varhaishoito jää tekemättä tai viivästyy, metsän tuleva kehitys vaarantuu.
Valkosen mukaan myös pienaukkohakkuissa voi joutua raivaamaan, mutta taimikonhoidon tarve ei ole yhtä akuutti kuin tasaikäisissä taimikoissa.
”Aiemmissa tutkimuksissa havaitsimme, että pintakasvillisuus aiheuttaa eniten ongelmia viiden vuoden kuluttua hakkuusta, mutta sen jälkeen pintakasvillisuus hiipuu. Tiedän kohteita, jotka aluksi näyttivät pöheköityvän hurjasti, mutta 15 vuoden kuluttua pöheikköä ei ollut juuri ollenkaan.”
Valkonen painottaa, että pienaukot on sijoiteltava metsään oikein, jotta tuulenkaadoilta vältytään. Pienaukkoja ei pidä tehdä peltojen tai avohakkuualueiden viereen eikä niin lähelle toisiaan, että väliin jää kapea, tuulille altis metsäkaistale.
”Tuulenkaatojen kannalta pienaukkojen tekeminen metsän keskelle näyttäisi olevan turvallista. Tuulenkaatojen riski kuitenkin kasvaa, jos metsikössä tehdään yhtä aikaa sekä poimintahakkuita että pienaukkoja”, Valkonen sanoo.
Muutos ottaa aikansa
Tällä hetkellä pienaukkohakkuita tehdään vain vähän. Kaikista hakkuista niiden osuus on 1–2 prosenttia. Vähäinen määrä ei Valkosen mukaan johdu siitä, että menetelmä olisi huono, vaan enemmänkin siitä, etteivät pienet aukot juuri kiinnosta metsäteollisuutta.
”Jokainen hakkuu menee puukaupan kautta. Ja onko ostaja kiinnostunut pienaukoista? Ei varmasti. Niitä tehdään vain pyynnöstä, ei tarjota itse.”
”Teknisesti pienaukkojen korjuussa ei ole mitään ongelmaa. Sen kun menee ja tekee.”
MTK:n keväällä 2020 tekemän kyselytutkimuksen mukaan kolmannes metsänomistajista on jo kokeillut jatkuvaa kasvatusta metsässään, ja Luonnonvarakeskuksen mukaan merkittävä osa metsänomistajista on siitä kiinnostunut.
Valkosen mukaan pienaukot ovat hyvä menetelmä, kun tasaikäisrakenteista metsää halutaan ohjata kohti eri-ikäisrakenteisuutta, sillä niiden avulla taimettumista voidaan vauhdittaa. Muutos ei kuitenkaan käy käden käänteessä, vaan kehitys täysin tasaikäisestä eri-ikäisrakenteiseen metsään voi viedä kymmeniä vuosia.
Valkonen painottaa, että vertailtaessa eri metsänkasvatusmenetelmien taloudellisuutta pitää ottaa huomioon lähtötilanne.
”Muutosvaihe on hidas ja taloudellisesti heikko, mutta sen jälkeen jatkuva kasvatus on kannattava vaihtoehto. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä kannattavampaa jatkuva kasvatus on, sillä pohjoisessa viljelyn taloudellinen kannattavuus heikkenee.”
Luonnolle lempeämpi vaihtoehto
Luontaisesti syntyneiden taimien kasvatuskelpoisuutta kritisoidaan toisinaan väittämällä esimerkiksi, että ne ovat perimältään heikkoja ja jääneet siksi jälkeen kilpailussa ravinteista ja kasvutilasta. Ja että näiden, perimältään huonompilaatuisten ja iäkkäiden taimien kasvattaminen johtaa ajan mittaan metsän kasvun heikkenemiseen.
Valkosen mukaan kritiikki ei ole perusteltua.
”Perimän vaikutusta on näissä väitteissä hurjasti liioiteltu. Taimet eivät ole pieniä siksi, että ne olisivat geneettisesti huonompia, vaan siksi, että ne ovat syntyneet ja kasvaneet tiheän metsän alikasvoksina.”
Metsäluonnolle pienaukkohakkuu on perinteistä uudistushakkuuta lempeämpi vaihtoehto, sillä alueen kosteus- ja lämpöolosuhteet eivät muutu dramaattisesti. Esimerkiksi lahopuilla elää lajeja, jotka vaativat varjoisat olosuhteet ja joille uudistushakkuu on haitallinen.
Tutuista, uudistushakkuista kärsivistä metsäluonnon lajeista Valkonen nostaa esimerkkeinä esiin mustikan, helmipöllön ja liito-oravan.
”Jos helmipöllön tai liito-oravan pesäpuun ympärillä on aukeaa, on varmaa, ettei eläin enää tule alueelle.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/21.
Mikä pienaukko?
- Pienaukoiksi kutsutaan alle 0,3 hehtaarin kokoisia hakkuuaukkoja.
- Menetelmä liitetään usein jatkuvaan kasvatukseen, mutta sitä voidaan käyttää myös tasaikäisrakenteisessa metsässä, kun tavoitellaan luontaista uudistumista.
- Pienaukkohakkuun riskejä ovat aukon epätasainen taimettuminen, taimien tukahtuminen pintakasvillisuuden alle sekä tuulenkaadot aukon lähellä.
- Jos pienaukon päättää muokata, sopiva menetelmä on esimerkiksi laikutus.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
