Susiportti pysäyttää Loimaan Sarka-museon uudessa näyttelyssä. Jykevä portti vuodelta 1769 on pitänyt umpipihasta poissa niin pedot kuin rosvotkin. Pikkuviha eli venäläismiehityksen aika oli tuolloin vielä tuoreessa muistissa.
Valtakunnallinen maatalouden erikoismuseo Sarka sai vuonna 2019 kylkeensä tuhannen neliön hallin, jonne sijoitettiin toimintansa lopettaneen Viikin maatalousmuseon esineistö. Tätä Helsingin yliopiston lahjoituskokoelmaa esitellään Ennen koneita -näyttelyssä.
Uusi, pysyvä näyttely kertoo, miten ja minkälaisin välinein maataloutta ja sen sivuelinkeinoja harjoitettiin Suomessa sadat vuodet. Esillä on satoja puusta käsin tehtyjä työ- ja tarvekaluja.
Nälkä oli ennen tuttu vieras, ja talven ruoka- ja rehuvarastojen kokoaminen vaati väsymätöntä työtä.
”Talonpoikainen elämä vaati yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä. Sen avulla saatiin leipä pöytään”, tähdentää Sarka-museon näyttelyamanuenssi Iina Wahlström.
Hän myös muistuttaa, että 1800-luvulla ihmisten ravinnosta vain viidesosa oli eläinperäisiä tuotteita.
”Pääasiassa syötiin ruista ja muita kasvikunnan tuotteita.”
Susiportin valmistumisen aikaan oli juuri ilmestynyt ensimmäinen suomenkielinen ”kyökkikasvien” viljelyopas. Siinä Turun Akatemian professori ja Suomen istutustoiminnan johtaja Pietari Gadd antoi neuvot muun muassa kaalien, herneiden ja härkäpapujen kasvattamiseen.
Uudessa näyttelyhallissa voi miettiä vaikka sitä, miten kulkivat kivikkoista tietä rattaat, joiden pyörät olivat umpipuuta. Tai miten rullasi puinen, härkävetoinen kivikärry navettatyömaalla. Näyttelyssä voi tutkia, minkälaisin välinein kivinen kaskipelto saatiin siihen kuntoon, että se antoi satoa. Siellä selviää, mikä on peltokampa, mahaies ja härveli.
”Näyttelymme kertoo ajasta, jota elettiin vuosisatoja – ja vielä aivan vähän aikaa sitten”, toteaa Wahlström. ”Esimerkiksi hyvin yksinkertaista kaariauraa käytettiin Lounais-Suomessa jo parituhatta vuotta sitten, mutta malli oli käytössä muun muassa Pohjanmaalla vielä 1900-luvulla.”
Helsingin yliopiston lahjoituskokoelma on kulttuurihistoriallisesti merkittävä koko Euroopankin mittakaavassa. Sitä ryhdyttiin kartuttamaan siinä vaiheessa, kun ikivanhaa maatalousesineistöä oli vielä jonkin verran käytössä.
”Keruu tapahtui viime hetkellä, sillä siirtyminen teolliseen aikaan tapahtui Suomessa hyvin rajusti”, Wahlström sanoo. Monin paikoin Euroopassa havahduttiin asiaan vasta, kun maatalouden koneellistuminen oli jo meneillään.
Kokoelmassa on eniten talonpoikaisesineistöä 1800-luvun jälkipuoliskolta melko kattavasti kautta maan.
”Maitotalousesineistöä on paljon muun muassa siksi, että 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa karja- ja maitotalous kehittyi nopeasti ja vanha esineistö jäi pois käytöstä.”
Maaseutuväen piti ennen osata valmistaa itse puiset työkalunsa. ”Ihmiset osasivat myös sovittaa ne omiin mittoihin sopiviksi”, kehuu kansatieteilijä Wahlström.
Monissa esineissä, kuten vahvavanteisessa viinaleilissä, on tekijän puumerkki. Joihinkin tarvekaluihin on kaiverrettu myös vuosiluku.
Kaksipiikkisessä talikossa on vuosiluku 1717. Rautavahvisteinen työkalu on sijoitettu näyttelyhallin seinälle, josta selviää esineen kehityshistoria. Kaksipiikkitalikko tunnetaan jo viikinkiajalta, kolmipiikkimalli keksittiin Saksassa 1400-luvulla. Rautavahvisteisia talikoita käytettiin jo varhain, mutta rautatalikot tulivat käyttöön vasta 1800-luvulla.
Mutta mitä mietti se ihminen, joka teki talikon vuonna 1717? Tuolloin elettiin isonvihan aikaa, minkä lisäksi elämää vaikeutti poikkeuksellisen kylmä sää. Oliko talikon tekijä varttuneempi mies, joka muisti suuret kuolonvuodet 1695–97? Tuolloin ankara kylmyys ja sitä seuranneet nälkä ja kulkutaudit tappoivat kolmanneksen Suomen väestöstä. Myös vuosi 1709 oli ollut koko Euroopassa ennätyskylmä ja lähes kesätön.
Tämän talikon tekijä oli kuitenkin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Miksi hän muuten olisi kaivertanut vuosiluvun arkiesineeseen? Hän luotti siihen, että talikolla olisi käyttöä tulevinakin vuosina.
Näyttelyhallin sisääntuloa hallitsee suuri puumasiina, rivikylvökone vuodelta 1861. Koneen suunnittelija ja tekijä oli Kuopion Leväisten maanviljelyskoulun johtaja Antti Manninen, joka kuoli juuri ennen Suomen viimeisimpiä nälkävuosia 1867–68. Manninen saattoi saada idean koneeseen opintomatkallaan Ruotsiin.
”Uutuuksia omaksuttiin Ruotsista, Baltiasta ja Venäjältä”, Wahlström kertoo. ”Mutta kun esinetyyppien alkuperää jäljitetään ajassa kauemmas, huomataan, että monien syntysija on viljelykulttuurin alkulähteillä, Välimeren piirissä.”
Näyttelykierroksen alkuun on asetettu esille kaskikulttuurin esineistö. Kaskea poltettiin vuosisatoja, Itä-Suomessa vielä 1900-luvun alussa. Poltetun metsän tuhka oli ravinteikasta ja takasi hyvän sadon muutamaksi vuodeksi. Tämän jälkeen vanha kaskipelto, aho, antoi heinää ennen alueen muuttumista jälleen metsäksi.
Vakiintuneilla pelloilla harjoitettiin vuoroviljelyä. Pelto myös lepäsi säännöllisesti eli oli kesannolla. Karjaa pidettiin ensisijaisesti lannan takia, sillä viljelyä rajoitti peltojen ravinnekato. Suurta karjaa ei voinut pitää, sillä sille ei tahtonut riittää heinää ja muuta rehua talven ajaksi. Nautojen oli tyydyttävä usein olkiin, sillä hevoset ja jopa lampaat ja vuohet olivat ruokinnassa etusijalla.
Niittyheinää ja muita rehukasveja kerättiin ahoilta, soilta ja rannoilta. Heinäaika alkoi Hermannina (12.7.), ja sitä voitiin jatkaa Laurin päivään asti (10.8.). Paras rehu saatiin kosteikoista. Ennen koneita -näyttelyssä voi tutustua suokenkiin ja -suksiin, joiden avulla niittoväki saattoi liikkua hetteiköissä.
”Myös tavallisia suksia käytettiin”, kertoo Wahlström.
Kylvöheinän viljely alkoi vähitellen 1800-luvun lopulla, jolloin karjamäärää voitiin kasvattaa. Lantaa ja siten myös peltojen satoa saatiin enemmän. Väestön elintaso nousi.
Vanhan maatalousyhteiskunnan arkiesineistön keruusta on kiittäminen Gösta Grotenfeltiä (1855–1922). Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston johtaja ja Helsingin yliopiston professori sai keruuinnostuksen opiskeluvuosinaan Tanskassa 1870-luvulla. Hän keräsi luottomiehineen tavaraa vuosikymmeniä eri puolilta Suomea ja perusti Tammelan Mustialaan vuonna 1905 Suomen ensimmäisen maatalousmuseon. Myöhemmin hän alkoi koota aarteitaan vanhaan huvilaan Tikkurilaan, minne ne unohtuivat hänen kuolemansa jälkeen.
Tuleva kansatieteen professori Kustaa Vilkuna ymmärsi Tikkurilan esineistön arvon, ja se pelastui. Vuonna 1938 Viikkiin rakennettiin maatalousmuseo, joka nyt jäänee seudun uudisrakentamisen jalkoihin.
”Grotenfeltillä oli työssään kansatieteellinen ja myös museopedagoginen ote”, kuvailee näyttelyamanuenssi Iina Wahlström. ”Hän halusi koota esineestä koko sen historiallisen jatkumon ja kaikki sen variaatiot. Esineiden avulla maatalousalan opiskelijat ymmärtäisivät alansa historiaa.”
Vuonna 1913 Gösta Grotenfelt lähti Venäjän Karjalaan. Sarka-museon näyttelyssä on komea, kannellinen hampunsiementen säilytyspölkky Suistamolta. Ehkä se on yksi niistä esineistä, jotka Grotenfelt sai matkallaan talteen. Sieltä on myös taidokas ja vankka tuohinen jauhoastia. Pitkä ja siro lankojen vyyhdinpuu on Laatokan Mantsinsaarelta. Yksinkertaisen, vitsaksista tehdyn esineen käyttötarkoitusta on vaikea arvata.
Viikin maatalousmuseo suljettiin yleisöltä säästösyistä vuonna 2012. Talvella 2016 tapahtui putkirikko, joka huomattiin vasta, kun näyttelysali ja esineistö oli jo vahvan, harmaan homekasvuston peitossa.
Vakuutus korvasi ainutlaatuisen kokoelman puhdistustyön. Tämän laajuista pelastusoperaatiota ei Suomen museoissa ole ollut toista. Suojavaattein ja suodattimin varustautunut Helsingin yliopistomuseon kokoama asiantuntijaryhmä teki kokoelman kanssa töitä vuoden päivät hallissa, joka pystytettiin varta vasten tätä operaatiota varten.
Loimaalle pelastetulle esineistölle rakennettiin uusi, komea näyttelytila. Siellä voi nyt tarkastella vaikkapa härveliä, jonka avulla vähennettiin jyvähukkaa.
Viikate nopeutti viljan leikkaamista, mutta samalla kypsimmät jyvät varisivat maahan. Tämän takia pikkutiloilla käytettiin vielä 1800-luvun lopulla sirppiä. Kun eloviikatteen sivuun kiinnitettiin härveli eli siipi, leikatut korret jyvineen saatiin tarkasti talteen.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2019.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
