Joka viides metsänomistaja hädissään luontokadosta – kiinnostus luontolähtöiseen metsänhoitoon kasvanut, joten tutkijoiden mielestä sitä olisi syytä tarjota

Vajaa 40 prosenttia metsänomistajista ei halua tehdä monimuotoisuuden eteen sen enempää kuin laki vaatii. Moni saattaa suostua metsäammattilaisen ehdottamiin talousmetsien luonnonhoitotoimiin ammattilaisen miellyttämiseksi, vaikka ei itse näe toimenpiteille tarvetta.

Suhtautumista luontokatoon tutkivat Itä-Suomen yliopisto ja Helsingin yliopisto. Tutkijat erottivat vastauksista kolme erilaista ajatusmallia.

Vain lakisääteiset monimuotoisuustoimet toteuttavista metsänomistajista valtaosa jättää vastuun monimuotoisuuden huomioinnista metsäammattilaisille.

"Monimuotoisuuden suojelu on olemassa olevien luontoarvojen ulosrajaamista taloudellisesti optimaalisella tavalla. Luontokato-nimistä ongelmaa ei ole olemassa maailman parhaan metsätalouden ansiosta. Ympäristöhuoli nähdään luonnonsuojelijoiden ääriajatteluna", kuvailee apurahatutkija Tuomo Takala Itä-Suomen yliopistosta.

Tämän ensimmäisen ryhmän ajatusmalli kuvastaa tutkijoiden mukaan vallitsevaa metsäpolitiikkaa.

"Voimme puhua heikon kestävyyden ajatusmallista, jossa metsien talouskäyttö asettaa raamit monimuotoisuuden suojelulle."

Toiselle ryhmälle, johon kuuluu noin 40 prosenttia metsänomistajista, suojavyöhyke rannassa, säästetty kalliomännikkö ja tekopökkelö hakkuuaukolla tuottavat hyvän mielen monimuotoisuuden huomioimisesta.

Myös uhanalaisten lajien esiintymiä voidaan hakkuissa kierrellä, jos ne ovat tiedossa eikä niitä ole liikaa.

Viidesosa metsänomistajista kuuluu kolmanteen ryhmään, joka on hälytystilassa luontokadon vuoksi.

"Tämän ajatusmallin mukaan olemme kovaa vauhtia tuhomassa metsäluontomme", Takala sanoo.

Viidesosan mielestä metsien käyttöä pitää muuttaa perustavanlaatuisesti ja pian, vapaaehtoisesti tai lisäsääntelyn avulla.

Ryhmän mielestä varttuneita metsiä on siirrettävä huomattavia määriä pois metsätalouskäytöstä. Säilyttämisen arvoista luontoa eivät ole vain erityiset luontokohteet ja nykyiset lajiesiintymät, vaan on syytä säästää myös kohteita, joihin jokin uhattu eliö voisi lähivuosikymmeninä asettua.

Tämä ryhmä myös painottaa ekologista kestävyyttä ohi talouskäytön.

Takalan mukaan vastuu monimuotoisuuden suojelusta otetaan omiin käsiin. Sitä ei ulkoisteta hakkuiden ja hoitotöiden suunnittelijoille, jotka eivät ole metsässä ensisijaisesti luontoa suojelemassa.

Tutkijoiden mukaan kaikkiin edellä kuvattuihin ajatusmalleihin kuuluu luonnollisena osana ajatus siitä, että oma tapa ajatella on juuri se oikea. Yksilö ei pysty tuosta vaan hyppimään ajatusmallista toiseen.

Edellä kuvatut ajatusmallit leimaavat kaikkea metsätalouden ympäristökeskustelua.

Kun esimerkiksi vahvan kestävyyden ajatusmallista ponnistava EU:n taksonomia kohtaa heikon kestävyyden ajatusmalliin tukeutuvan suomalaisen metsäpolitiikan valtavirran, on yhteentörmäys väistämätön.

Toisilla on ympäristöhätätila, toisilla ei edes ongelmaa.

"Konfliktien hallinnan kannalta olisi aivan oleellista, että osattaisiin erottaa nämä kaksi tapaa hahmottaa metsien käytön kestävyys", Takala pohtii.

Kiinnostus uusia luontolähtöisiä metsäpalveluita kohtaan on yllättävänkin yleistä – paljon luontokatohuolta yleisempää.

Jos halutaan edistää vahvan kestävyyden ajattelua metsänomistajien keskuudessa, kannattaa panostaa palvelutuotteisiin, joissa metsänomistaja pääsee tarkastelemaan omaa metsäänsä ja pohtimaan sen käyttöä yhdessä luontoammattilaisten kanssa, ja nimenomaan luonnon hyvinvoinnin lähtökohdista.

Tutkijoiden mielestä olisi syytä kehittää nykyisten metsäsuunnittelu- ja neuvontatuotteiden rinnalle tuotteita, joissa monimuotoisuuden huomiointi asettaa raamit metsien talouskäytön suunnittelulle eikä toisin päin.

"Juuri metsäpalveluiden tuottamat henkilökohtaiset kokemukset voisivat olla tehokkaita ympäristöherkkyyden herättäjiä", Takala toteaa.