Pienuuden tunteessa on jotain suurta ja samaan aikaan kasvattavaa

Luonto on parasta lääkettä, tunturissa irtaantuu kaikesta. Kaiholla muistelen aikoinaan tehtyjä vaelluksia ja retkiä pois asutuksen luota. Ensimmäinen pitkä vaellus kohdalleni osui 16-vuotiaana. Rinkat olivat putkirinkkoja ja varalla reissussa kulkenut trangia toimi milläs muulla kuin sinolilla. Ei ollut kaasupoltinta, ei goretexejä tai gps-paikannusta. Kartta ja kompassi, ja pitkälle kantava silmä viitoittivat matkaa avotuntureiden ja tunturikoivikoiden poikki.

Sen jälkeen reissuja tuli tehtyä monia, vaikka arempi olisi saattanut jättää vaeltelunsa yhteen kertaan. Intomielinen elokuinen kahden päivän myrsky pieksi tarpojia pitkin poskia, teltan pystytys osoittautui mahdottomaksi ja saappaista sai kaatamalla laskea vettä. Alkumatkasta mäkäräisiä oli niin paljon, että kananmuna muuttui tummankirjavaksi. Ötökät katosivat, kun yöpakkanen kadotti ne ja samalla jäädytti pakkiin jääneeseen veteen kovan kuoren. Sakeaakin sakeampi hernerokkasumu teki kartan lukemisen yhtenä iltana mahdottomaksi.

Mitä seitsemän päivän teiniajan tunturireissusta Utsjoen eteläpuolella jäi käteen? Hieno itsensä voittamisen kokemus, täydellinen rauha ympäröivästä maailmasta, selviämisoppia luonnossa. Ja mikä hienointa, pienuuden kokeminen. Pienuuden kokemisessa on jotain suurta ja kasvattavaa. On vapauttavaa huomata, että onkin itse vain pieni pala isommassa kokonaisuudessa.

Samoin taskuun jäi voitajafiilis, että luonnossa pärjää haastavienkin voimien keskellä.

Nykyisen maailmanmenon aikaan nuo osaamisen lajit nousevat pintaan positiivisessa merkityksessä. Selviämistaidot ovat taas kunniassa. Ja ihan tavallisessa arkielämässä sitkeydellä on paikkansa.

Digiajassa arjen pyöritys on hektistä, viestiä piippaa sieltä täältä. Ajatus säntäilee sinne tänne. Somessa huudellaan ärsyttäviä. Ehkä siksi koetut pitkät rinkkareissut vaikuttavat taannoin koettuakin hienommilta. Ajatus siitä, että irtaantuisi viikoksi täydellisesti kaikesta olisi yhä antoisa kokemus.

Yhteistä tekemilleni vaelluksille on ollut, ettei niillä ole tullut juurikaan vastaan muita ihmisiä. Ajatuksia on vaihdettu vain omassa pienessä porukassa varvikossa tallustellessa ja veden äärellä yöpyessä. Kuten kollegani taannoin kirjoitti, luonto on parasta sielunhoitoa. Hiljaisuuden äärellä saa pohtia syntyjä syviä, jopa oppia itsestään uusia asioita. Samalla ystävyydet syvenevät parhaimmillaan uusiin ulottuvuuksiin, toki voi käydä päinvastoinkin.

Pienet irtaantumisen hetket ovat kullanarvoisia. Niitä voi kokea lyhyemminkin, kunhan vain malttaa imeä virtaa itseensä.

Kirjoittaja on MT:n metsätiimin päällikkö.